Raparperitaivas

mä jos löytäisin kaukaiseen paikkaan
alle omenapuun
sinne veisin tyttöni luonnonraikkaan
suloisen mustikkasuun
raparperitaivas missä se lie
ilmalaiva meidät perille vie
ja se taivas on sun ja mun
piilopaikka yhteinen

Minullapa onkin oma raparperitaivas! Ei piilopaikassa, eikä kovin kaukaisessakaan, mutta yhteisessä. Raparperini kasvavat siellä alla omenapuun. Siirsin ne vasta tänä keväänä puun viereen, kun purimme vanhan puun alle jo osin jääneen kasvihuoneen pois, ja hyödynsin vanhat kasvulavat raparperiviljelmäni yli kolminkertaistamisessa. Nyt taimia on jo ihan toistakymmentä :). Paaaljon raparperipiirakkaa kasvamassa….

Raparperitaivaastani löytyy myös tyttöni luonnonraikas (jos kolhiintunutta kynsilakkaa ei lasketa mukaan) ja suloinen mustikkasuunsa (jonne tosin mami joutuu ne mustikat poimimaan).

Meitä ei vie perille ilmalaiva, vaan kuten muksut laulavat ”Smoke on the water”in tahtiin omilla sanoilla (taipuvat paremmin 6-vuotiaan solistin suuhun): ”Me tultiin tänne eilen, meidän uudella Passatilla…”

Jos joutuisin nimeämään yhden puutarhasadon ”hedelmän”, joka kuvaisi minua, niin se olisi raparperi! Ei sen kurttuisen olemuksen vuoksi ja siitäkin huolimatta että mökillä on aikoinaan ollut isot mansikkaviljelykset. Niin isot että mansikkakuume kaikkine oireineen on koettu. Perheessäni vaan on aina kasvatettu useammallakin pihalla raparperia ja syöty sitä piirakoina, hilloina ja kiisseleinä, juotu jopa karvaina mehuina. Sitä vaan on aina ollut ja paljon, joskus jopa liiankin paljon ja satoa on kärrätty suoraan kompostoitumaan. Vahviketta seuraavan kevään orastavien lehtien juurelle, luonnon kiertokulkua tuokin! Vasta pari vuotta sitten ensi kertaa maksoin raparperista!!! Ja maksoi kait sitten niin paljon tai oli psyykkisesti niin kova juttu, että seuraavat ostetut raparperini hain taimitarhalta penkkiin vahvistumaan ja yhtä piirakkaa pidempää iloa antamaan.

Nuoruudessani vastasin melko pitkälle perheemme raparperipiirakoista. Olin Kultapossu-kerhon jäsenlehdestä löytänyt reseptin otsikolla ”Ihana rätkäle”. Ei harmainta hajua mistä nimi juontaa. Leivonnainen muistuttaa raparperilla ja fariinisokerilla kuorrutettua näkkileipää. Sitä oli tarjolla kaikissa kissanristiäisissämme tai ihan muuten vaan makean nälkään. Jopa isoveli tuli armeijasta iltalomille kotiin rätkälettä syömään!

Hiljattain löysin ihanalta sisustussivustolta ihanan reseptin (http://diagnoosisisustusmania.blogspot.com/2011/06/kesapiirakka.html). Piirakkaa on tullut tarjoiltua jo useammalle testiryhmälle. Palaute on ollut sellaista, että lämpimästi reseptiä muillekin suosittelen! Nyt sitten tiedättekin mihin meidän raparperit menevät penkistä. Alkukesästä sain myös ilon tutustua uuteen herkkuun: raparperi-banaanihilloon! Itse en olisi keksinyt noita kahta yhdistää, mutta voin vakuuttaa että ystäväni on tehnyt sen liiton taidolla, nam!

Kiitokset muuten kitaristi-Timolle kun palautit tämänkin laulun mieleeni. Vaimollesi olenkin jo syöttänyt tuota raparperipiirakkaakin…

raparperitaivas ja perunamaa
ilmalaiva sinne kuljettaa
ja se taivas on sun ja mun
piilopaikka yhteinen
raparperitaivas