keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Enkeli lentää liihottaa…


…meidän perheelle onnea toivottaa!

Näin ainakin haluan ajatella. Sain armaalta työkaverilta joululahjaksi jo muutama vuosi sitten tämän suloisen pikkuenkelin. Tuolloisessa remonttievakkokodissamme enkeli päätyi joulukoristeen sijasta ympärivuotiseksi koristeeksi eteiseen. Eteisessä, tai aulassa, se lentelee nyt paluumuuttommekin jälkeen.

Matkan varrella siipikin on katkennut ja korjattu. Ajattelen sen olevan meidän perheen suojelusenkeli, joka saattelee meitä turvallisesti matkaan kotoa lähtiessämme ja toivottaa tervetulleeksi kodin rauhaan aina palatessamme.

Onko Sinulla oma suojelusenkeli?

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Köyhän naisen disco

Ohh 
Yes sir I can boogie 
But I need a certain song 
I can boogie, boogie boogie 
All night long 
Yes sir I can boogie 
If you stay you can't go wrong 
I can boogie, boogie boogie 
All night long 
Välillä tuntuu että saan olla monena. Miksi en siis myös Baccaran Mayte (hän joka pukeutui mustiin) ja María (hän joka pukeutui valkoisiin) samalla kertaa hoilatessani yhden naisen espanjalaisduona tuota lapsuuden lempparia. Sanoja en silloin ymmärtänyt ja ehkä hyvä niin. Melodia tarttui ja tarttuu edelleen.

Melodia on pysynyt muuttumattomana reilut 30 vuotta, mutta tuossa ajassa minä olen muuttunut ja paljon. Jo kauan olen ymmärtänyt laulun sanat ja jo melko kauan sitten olen lopettanut laulun tahdissa tanssimisen yökerhoissa. Ei sillä etteikö se pistäisi edelleen laulamaan ja tanssimaan… Minusta vaan on tullut monen lapsen mamma ja himahiiri. Tanssilattioiden parketit ovat vaihtuneet eteisen parkettiin. Samaan tunnelmaan sielläkin pääsee ilman tuskallista vaatteiden valkkailua ja naaman ja tukan tälläystä. Sen kun sytyttää valot eteiseen ja antaa fiiliksen viedä!!!

Eteisessä ei nimittäin olekaan ihan mitkä vaan valot, vaan tällaiset namut.


Ihastuin kaupan kalsakassa valaistuksessa niihin ilman että tajusinkaan millaiseen valon ja varjon leikkiin pääsen niiden kanssa kotona. Käsi tai tuuli heilauttaa lamppua ja iltainen discovalaistus on valmiina!


Käytävällä olevat peilit tuovat oman hauskan lisänsä valon liikkeeseen, ja aikaansaavat kattopalkkeihin melkoisen vaikuttavia efektejä. Vai mitä sanot?


Miksi ihmeessä edes vääntäytyä ulos kokemaan tanssin huumaa, kun homma hoituu kotona vaikka yöpissä ja viidessä minuutissa. Sitten voikin jo kömpiä omaan mukavaan sänkyyn. 

Kuka hei oikeasti jaksaa enää 
boogie, boogie boogie 
All night long ?

perjantai 23. syyskuuta 2011

Art goes huussi

Toimivan ruoansulatuksen lisäksi iloitsen kahdesta muustakin asiasta huussissa käydessäni. Otsikossa niputin ne taiteeksi. Sanotaan että kauneus on katsojan silmissä ja tässä kohtaa voinee sanontaa laajentaa taiteeseenkin, eli olkoon taiteen raja katsojan harkittavissa…

Minua viehättää kovasti vessan seinällä oleva miniatyyrivessani. Nukkekoteihin hurahtaneena ihmisenä raahasin tämän kotiin Saksasta vuosia sitten. En vain yksinkertaisesti voinut jättää sitä kauppaan. Varsinkaan kun hintakin oli naurettavan halpa ja sillä sinetöi lempikaupakseni Nanu-Nanan, jossa jokaisella Bremenin visiitillä on pitänyt sittemmin ehdottomasti käydä…


Soma vai mitä?

Toinen iloa, onnea ja puhtauttakin tuottava ja esteettistä, kieroutunutta silmääni + lapsellista mieltäni hivelevä juttu on tällainen tilataideteos:


Sen hankin vuosia ja lukuisia muuttoja sitten remontin alla olevaan tuolloiseen kylpyhuoneeseemme, josta tuossa vaiheessa remonttia piti tulla uimakoppi- tai jopa uimarantahenkinen. Ei tullut sitten kuitenkaan. Ensin ehti meille tulla vauva, ja vauvan ammeelle + kylvettäjälle piti saada riittävästi tilaa. Mutta tämä komeus muistuttaa tuosta loistavasta suunnitelmasta, joka kukaties vielä joskus jossain toteutuu…

Korkeasta mastosta huolimatta koppiin ei piiloudu antenniasema, vaan pönttöharja. Aurinkoista viikonloppua ja vessansiivousintoa sinullekin!

keskiviikko 21. syyskuuta 2011

Äiteen lakanoissa

Jokunen aika sitten löysin itseni ompelemasta kapioita!  Viistoistavuotishääpäiväni kynnyksellä ja lapsistani vanhimman ollessa vielä ala-asteella! En siis todellakaan ommellut niitä itselleni enkä lapsillenikaan, vaan kursin kasaan äitini vanhoja kapioita. Ei sillä että kaapissa olisi ollut pulaa lakanoista tai juuri tilaakaan niille…

Äidilleni on tosiaan ommeltu vielä kelpo kopallinen lakanoita ja pyyhkeitä miehelään mukaan. Eikä mitä tahansa liinavaatteita! Lakanat ovat paksusta puuvillasta ja hyvin tuntuvat kestäneen käyttöä lähes 50 vuotta. Päätyjä koristavat kauniit, kylän kuululla virkkaajalla nimenomaan tätä varten virkkautetut pitsit ja huolella koristekirjotut nimikoinnit. Hauskaa sekin että tyttönimi ja naimanimi alkavat samalla kirjaimella, joten nimikointi on edelleen kaikkien menneiden vuosien jälkeen ajantasainen. Antaa arkeen samanlaista ylellisyyttä kuin pyykätyn, ulkona kuivuneen ja aavistuksen kosteana mankeloidun lakanan tuoksu!

Juuri nuo kauniit päädyt saivatkin minut ryhtymään kapio-ompeluun. Vuosien käytössä ja mankelin armottomassa prässissä herkät pitsit olivat päässeet ratkeilemaan, osin lakanakankaasta ja osin itsestään. Virkkuulanka oli katkeillut ja kauniit pitsipylväät ja ruusukuviot alkaneet purkautua. Lakanat olivat jo tovin odottaneet ompeluskaapissani uutta tuloaan muodossa tai toisessa.

Ja vihdoin keksin sen! Sänkymme siirtyi paikkaan, jossa se oli kovin näkyvillä ja aloin kaivata isompaa päiväpeitettä. Sen sijaan että olisin marssinut Ikeaan ostamaan sellaisen, päädyinkin kaivamaan äiteen lakanat esiin ja ompelemaan kauneimmat osat niistä vanhan tilkkupeittoni laitaan pituutta ja leveyttä tuomaan. Mieli oli hyvä kun sain nämä komeudet esiin eloa sulostuttamaan. Enkä edes hämärässä ommellessani osannut ajatella kuinka kauniisti valo tuleekaan siivilöitymään pitsien välistä!


Sängyn päälle kasasin keon ompelemiani tilkkutyynyjä. Kankaina äidin vanhoja Marimekkoja ja siipan vanhoja paitoja. Osalla tyynyistäkin alkaa olla ikää jo melkoisesti, ja paikkausta ne ovat vaatineet jo paljon ennen äidin kapioita. Kait nykyajan lapsiperheissä eletään riehakkaammin ja sängyillä + sohvilla pompitaan erilailla kuin 1970-luvulla. Eihän silloin edes voinut pomppia sängyillä, ohuesta vaneripohjastahan olisi pian humpsahtanut läpi…


Kaunista arkea sinullekin!

tiistai 20. syyskuuta 2011

Wanted: Rohkelikkoja!

Olen naureskellen todennut bloggauksen alkumetreillä, että tämähän on kuin pitäisi julkista päiväkirjaa. Erona päiväkirjan kirjoittamiseen lähinnä se, että juttuni tosiaan on tarkoitettu kaikkien luettavaksi (muidenkin siis kuin äidin…) ja että niitä saa kommentoida ja vieläpä julkisesti ja suorastaan toivotusti (toisin kuin yhdistelmässä äiti ja päiväkirja…).

Vastavuoroisesti minusta olisi hurjan ihanaa, palkitsevaa ja motivoivaa tietää ketkä lueskelevat juttujani. Puolen vuoden bloggauksen jälkeen mulle on kertynyt jo 2 rohkeaa virallista lukijaa. Suurkiitokset ja halit heille rekisteröitymisestä! Vaikka he ovatkin innokkaita blogissani vierailijoita ja jopa rohkeita kommentoijia, en silti mitenkään usko heidän urakoineen kaikkia yli 1300 visiittiä...

Blogin tilastotiedoista näen mistä maista milloinkin juttuja on lueskeltu ja millä päivitysotsikolla. Näiden tietojen perusteella pystyn arvailemaan kuka tai minkä ryhmän jäsen on sivullani vieraillut. Mutta, mutta, mutta; olisi NIIN paljon hauskempaa tehdä tätä juttua yhdessä! Niinpä etsintäkuulutankin nyt kaikkia sivuillani pyörähtäviä rohkelikkoja ilmiantamaan itsensä sivun oikean laidan ”Lukijat”-kohdasta (klikkaa "Liity tähän sivustoon" ja "Lue blogia") ja myös rohkeasti kommentoimaan juttuja aina silloin jos olen onnistunut antamaan kimmokkeen oman ajatuksen työstymiseen. Hyvän tai sen pahankin... 

Kiitellen ja kumarrellen, Päivi


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Helmeilevää



Olen seitsenvuotiaan tyttäreni kanssa hurahtanut helmiin. Meillä on uusi äiti-tytärharrastus. Minä ostan kauniita puuhelmiä aina kun eteen sellaisia sattuu, hän pujottelee ne koruiksi ja minä käytän koko ajan uusia koruja. Ihana harrastus!




Kiehtovaksi homman minun näkövinkkelistä tekee juuri se seikka, että olemme molemmat hurahtaneet tähän juttuun viis veisaten ikäerostamme ja näpertelykokemuksestamme. Kummallekin se on yhtä kiehtovaa! Sisäinen oravani meinaa pakahtua onnesta helmihyllyn edessä, jossa vain taivas tuntuu olevan kattona.




Lapseni taas saa osakseen luovuuden iloa ja onnea. Tiedän tunteen! Se on niiiin palkitsevaa! Haluan osaltani kaikin tavoin rohkaista häntä itsensä taiteellisessa toteuttamisessa, ja kääriydynkin aamuisin onnellisena hänen luomuksiinsa.



Kieltämättä se on tätä nykyä ihan helppoakin. Rannekorut ovat kauniita, värit ja tyylit ovat löytäneet paikkansa. Takana ovat ne ajat kun kaulaan sai ripustaa itse värkätyn ihanan riipuksen, johon oli taiteilija sommitellut isoja muovisia lentokoneita, nallekarhuja ja kukkia ja sekaan ripotellut vielä sinne tänne erivärisiä puuhelmiä. Komeuden kruunasi vaaleanpunainen kuminauha, josta helmettömänä loisti ainakin kaksi kolmasosaa…



Helmeilevä elämä on itse asiassa niin hauskaa että tyttäreni synttärijuhlissakin sai juhlaväki askarrella kauniita rannekoruja itselleen. Jotkut innostuivat panemaan suorastaan tuotantolinjat käyntiin, ja kotiin lähti useita kauniita muistoja. Eräs lapsiaan kotiin noutava isikin sai ranteeseensa uunituoreen luomuksen. Tytöt olivat tyytyväisiä koruja luodessaan, ja me aikuiset olimme tyytyväisiä kun sänkyjä ja sohvia trampoliineina käyttäviä nuoria neitoja oli äkkiä vain muutama muiden kerääntyessä helmeilemään pöydän ääreen.



Ja koska kyseessä oli juhlat, oli juhlajuomakin helmeilevää. Neidit nauttivat simamaista Louhisaaren juomaa ja metsämansikkaisia poreita skumppalaseista. Tämä tosin taisi olla aika eksoottinen kokemus, koska jouduin jälkikäteen tarkentamaan hilpeän riehakkaita lapsiaan noutaville vanhemmille että juhlissa EI nautittu viiniä..!

Helmeilevää eloa Sinullekin!

keskiviikko 14. syyskuuta 2011

Ramasee

Ulkona vihmoo vettä vaakasuoraan, taivas on harmaa jo kolmatta päivää ja aamulla ei selviä Hesarista ilman kattovaloa. Nytkö se iskee??? Syysväsy. Aamukympiltä haikailee päästä päiväunille. Toimistossa se vain on hieman arveluttavaa... siltikin että työhuoneen nurkassa on kutsuva kukkakuosinen divaani. Kaverini peräänkuulutti viestissään aurinkoa takaisin akkuja lataamaan. Minä myös. TAHTOO KESÄN TAKAISIN!!!





Tahtoo päikkäreille riippukeinuun,
tahtoo lämpimään viltin alle,


tahtoo nukkua sadepäivän pois,
tahtoo kävellä kuivin jaloin nurmikolla,
tahtoo, tahtoo lungia kesää!




Okei, hätätilassa tämäkin kävisi...





Vitsi että on pää horroksessa! Kuka on täyttänyt sen pumpulilla??? Vinkkejä kiitos hyvät ihmiset että miten tästä taas selvitään jouluun saakka!?! Aikaan jolloin kynttilöitä voi poltella aamuaikaisesta yömyöhään ja kaikkialla tuoksuu vastapaistetut piparkakut! Aikaan jolloin ei ramase eikä vihmo räntää, on vain rauhallisen raukeaa...


perjantai 9. syyskuuta 2011

La cuisine, suomeksi about keittiöremontti osa 3

Kesäkuun alun postauksessa kerroin tuolloin tuoreesta muutoksesta kyökissäni. Sen jälkeen kesä meni ohraa viljellessä niin pienesti parvekkeella kuin isommin mökillä, voikukan lehtiä ja nokkosia keräillessä + säilöessä ja runsaasti marjoja pakastellen. Hyvinvointia kaappeihin tankaten siis…

Kotiinpaluu maalta sai taas tarkastelemaan niiden kaappien paikkoja kriittisesti. Kuten aiemmin kerroin, keittiö kaipasi kipeästi lisää työtasoa. Pari viikkoa aivopesua lomalta arkeen laskeutuvalle siipalle, pieniä valmistelevia toimia, keittiöremontti vastauksena synttärilahjatoivetiedusteluihin… ja PAM!, viimein koitti se päivä kun siippani ilmoitti että nyt meillä muuten siirrellään kaappeja! Olin valmiina kuin partiolainen. Remonttisuunnitelmat olivat kutistuneet pienimpään ja sen myötä onneksi myös halvimpaan vaihtoehtoon kesän aikana, kun olimme mööbleeranneet muuta huushollia, ja oviaukon puhkaisutarve oli pyyhkiytynyt listalta siipan helpotukseksi.

Nyt siis siirtelimme kaappeja keittiön seinustalla niin että keskelle kyökkiä jäi avoimempi tila apupöydälle. Tämän lisäksi seinustalle löysi tiensä pieni hyllykkö, jonka kansilevyksi ruuvattiin yksi ylimääräinen keittiönkaapin ovi. Tälle tasolle siirsimme lähes kaikki tiiviissä käytössä olevat keittiökoneet, jotka haluamme pitää esillä,  mutta kuitenkin pois työtasoilta tilaa viemästä. Siippa huokaili tyytyväisenä ääneen asian, jota itse en ollut edes tajunnut: ensimmäistä kertaa 17-vuotisessa yhteiselossamme leivänpaahtimemme on sijoitettu niin että sitä ei tarvitse siirrellä mihinkään käytön yhteydessä. Aika pitkän ajan tämänkin asian kuntoon saattaminen otti, mutta nyt sitten nautitaan siitäkin. Paahtoleipien lisäksi.


Vanha kolhiintunut Ikean taso luopui jo aiemmin jaloistaan ja nostettiin pystyyn hyllyköksi. Nyt kolhiintunut pinta sai uuden peitteen kontaktimuovilla. Vaihtoehtoja oli kaksi, valkoiseen keittiöön joko pätkä tiiliseinää (muurarin lapselle aina kaunis näky ja turvan tunne lapsuudesta) tai jo tovin himoitsemani halkopino.


”Tiiliseiniä” on näkynyt viime vuosina siinä määrin paljon että päädyimme virkistävän vaihtelun nimissäkin "halkopinoon". Puilla myös saisi sen kiviarinauuninkin pizzanpaistolämpimäksi ;-)…


Halkopinon taakse kätkeytyy myös hauskasti keittokirjat. Ihanasti esillä ja silti samaan aikaan piilossa.


Remonttimiesten myllertäessä reilu vuosi sitten keittiössämme näky oli varsin lohduton. Moukaroitu seinä ja betonimurskaa, patterin raato + lasinsirpaleita kasana keskellä kyökkiäni. Tuolloin löysin hauskoja kaulinnaulakoita ja lohdukkeeksi tai tulevaisuuden uskoa luomaan nappasin ne matkaani. Nyt siippa kiinnitti yhden niistä apupöydän päätyyn pyyhkeille ja voilá, rööperiläiskeittiömme muuttui ranskalaiskyökiksi!



Olen nyt järjestänyt tästä ”uudesta” keittiöstä käsin kahdet, iltaan mennessä jo kolmet juhlat ja huokailen onnesta! Kyllä voi sinänsä pienillä asioilla olla suuri merkitys! On taivaallisen ihanaa kun enää ei tarvitse laskea tavaroita kädestä lattialle ja hypellä kyökissä touhuillessa näiden kasojen yli. Joka puolella on tyhjää laskutilaa. Arjen luksusta!!!

Ja sitä luksusta löytyy nyt kyökistä ja arjesta muutenkin... mitäpä muuta voi todeta saatuaan lahjaksi tällaisen ylellisen ihanan ekotiskiliinan. Pyyhi - pyykkää - pyyhi ja nauti!


Nyt pitää enää orientoitua lomarepsahduksen jälkeen tyhjentämään kaikkia terveellisiä herkkuja kaapeista vatsaankin. Viime aikoina kun kyökistä on lähtenyt jakoon aivan liikaa vaaleaa jauhoa, sokeria ja huonoja rasvoja… hyi hyi minua!

Ai niin, ilo pitää välillä repiä irti mitä oudoimmista yhteyksistä. Tämän käytännössä pienen, mutta meille merkitykseltään suuren keittiömyllerryksemme yhteydessä sain viime aikojen ihanimman rakkaudentunnustuksen. Sitä vaalin ja sille hykertelen, vaikka kaikille se ei välttämättä kovin romanttisesti avaudu. Se kuului näin:

”Kiitos rakas ettei tarvinnut puhkaista uutta seinää!”



maanantai 5. syyskuuta 2011

Ripaus syksyä ilmassa

Olin aikoinaan kesävauva. Pidän itseäni kesän lapsena. Minulle kesällä paistaa aina aurinko, ihmiset ovat paljon rennompia ja voin vain ja ainoastaan nauttia. Olen syntynyt kesän viimeisenä päivänä. Vasta synttäreiden jälkeen alkaa syksy, se ankea elämä. Inhoan syksyä.

Nyt olen juhlinut melkein jo viikon synttäreitäni, niin kesällä kuin syksynkin puolella… Olo on kuin ekaluokkalaisella, jolle pehmeää laskua tarjotaan joka suunnalta. Samaa pehmeää laskua olen saanut minäkin, niin ikääntymiseen kuin sen ison pahan syksyn saapumiseen.

Aikaisemmin syksy on ollut aikaa jolloin olen halunnut hautautua filtin alle sohvan nurkkaan jalat kippuralla, ja toivoa että minut kaivettaisiin sieltä esiin vasta joulupipareita paistelemaan. Koskaan ei tämä toiveeni ole vielä toteutunut. Loskaan ja märkään on pitänyt lähteä ja hoputtaa vielä lapsetkin mukaan aamulla kylmään ja koleaan. Paha äiti – fiilis on tullut ruokittua syksyisin oikein pönäkäksi ja senkin myötä oma olo tukalaksi.

Parina viime vuonna olen alkanut vihdoin tiedostaa että olen toistanut tiettyjä käyttäytymiskuvioita, tavallaan antanut itseni liukua syyshorrokseen, tylsyyteen ja voimattomuuteen. Kuinka huojentavaa onkaan alkaa ymmärtää omaa käytöstään! Sen myötä kun on saanut mahdollisuuden myös korjata asiaa omalla toiminnallaan.

Tänä syksynä oikein odotan märkiä kelejä ja olen jo iloinnut muutamista elokuisistakin kaatosateista. Miksikö? No koska olen ostanut niin namit kumpparit itselleni, että haluaisin käyttää niitä harvase päivä! Aiemmin käytin kumisaappaita vain mökillä ruohoa leikatessa tai metsässä liikkuessa. Kunnes vihdoin tajusin että märiltä kengiltä ja kolealta ololta voi itsensä varjella kumppareilla myös kaupungissa. Näin vanhaksi piti elää hoksatakseen tällainenkin asia… Mökillä käyskentelen tiluksilla pitkävartisissa saappaissa verkkarit pussihousuiksi varsiin sullottuina. Kaupungissa voin yhdistää nilkkurimalliset saappaani ihan passelisti prässipöksyihin tai jopa hameeseen. Materiaalin lisäksi näitä ihania sadevarusteitani yhdistää myös väri: kumpikin heleän pinkit :-). Ihanaa tyttömäistä piristystä sadepäivään!

Varpaiden lisäksi yritän pitää kuivilla ja pinnalla myös pääni. Aktiivisesti pyrin näkemään kaiken syksyisen kauneuden ympärilläni ja osaltani luomaan sitä lisää. Iloisuus lisää iloisuutta ja hyvä mieli hyvää mieltä. Tällainen karnevaalinäky kotikulmilla korttelijuhlien jälkeisenä aamuna ei voi muuta tehdä kuin saada suun tosi leveään hymyyn ja mielen iloiseksi pitkälle päivään. Siitäkin huolimatta että fillarilenkille olikin jo joutunut vetämään päälleen hupparin syksyisen koleuden karkottamiseksi…


Luonto on itse asiassa hurjan kaunis tähän aikaan vuodesta. Sormeni syyhyävät että pääsen näiden ruusunmarjojen kimppuun, ja saan askarreltua niistä ihanan kranssin syksyiseksi somistettavalle parvekkeelle.


Tämä syyskuva taas kävisi mielestäni melko hyvin osastolle ”kuin 2 marjaa” tuon edellisen kanssa… Vaikkakin kummassakin kuvassa niitä marjoja on paljon enemmän kuin ne 2. Mikä huumaavan ihana tuoksu tuleekaan omenista. Raikkaan imelä tuoksu vie jotenkin aivan takaisin lapsuuteen, sukulaistädin puutarhaan ja tuoremehuaseman mäskisiin höyryihin.


Olen myös löytänyt sisäisen oravani! En kerää tammenterhoja varastoon talvea varten, mutta huomaan kantavani kotiin kassikaupalla kynttilöitä, ja sekä virkkaavani että ompelevani mukavia torkkupeittoja. Kaappeihin on alkanut ilmestyä myös herkkuja, argh… Varaudun siis selvästi pimeään ja kylmään aikaan ja huolehdin kerrankin tärkeästä kotivarasta. First things first…

Ja sitten vielä vähän aurinkoa syksyyn! Nyt se paistaa vielä ihanasti taivaalta ja lämmittää niin että ohuessakin neuletakissa ulkoillessa on liian kuuma olla, ja lähikauppaan kehtaa edelleen käpsytellä varvastossuissa. Olen myös varannut suomalaisen auringon lisäksi hieman meksikolaista ja espanjalaista aurinkoisuutta syksyyni. Viikonloppuna juhlimme meksikolaisin riemunkirjavin viirein syksyisen taivaan (paistoi heleästi, tuuli napakasti, satoi kaatamalla ja taas paistoi ihanan lämpimästi) alla rakkaiden sukulaisten ja ystävien kanssa ja työviikon alkajaisiksi rekrytoin työyhteisömme uusimmaksi jäseneksi pirteän espanjattaren. Saa syksy sateineen saapua!


Väriä ja lämpöä sinunkin syksyysi!

perjantai 2. syyskuuta 2011

Katkolla

Ajatukset nimittäin. Työn ja vähän elämänkin suhteen. Läheinen työkaverini juhli viikolla viimeistä virallista työpäiväänsä. Takana oli lähes 48 vuotta työelämässä yhdellä ainoalla työnantajalla, tosin Suomen suurimmalla sellaisella, mutta kuitenkin. Tuosta ihmiselon pituisesta ajasta puolet, loput 24 vuotta hän työskenteli yhdessä ja samassa virastossa. Yhden ihmiselon pituinen pätkä tuokin aika jo sinänsä.

Käsittämättömän pitkiä aikoja! Vertaa niitä sitten nykytyöelämästandardeilla, joissa keskimääräinen työpaikassa olo on 3 vuotta ja pitkä työhistoria 5 vuotta yhdessä ja samassa paikassa, tai sitten peilatessaan työkaverini työvuosia omaan elämääni. Kun hän aloitti työnteon teinityttönä, en minä ollut edes pilkkeenä isäni silmäkulmassa. Isoveljeni oli tuolloin ehkä päässyt juuri vaipoistaan. Tai sitten ei. Kun työkaverini siirtyi työskentelemään yhteiseen työpaikkaamme, minäkin jo tunsin itseni melkein aikuiseksi tai ainakin maailman valloittajaksi. 17-vuotiaalle lukiolaiselle kaikki herkut olivat juuri näpeissä: poikaystävä, ajokortti, ravintolaan pääsy ja kotoa opiskelemaan muutto. Hurjan aikuismaista! Mitäpä sitä juuri muuta elämältään tuolloin olisikaan osannut odottaa?

Yllätyksiä vaan tuppaa tulemaan matkan varrelle. Niin hyviä kuin huonoja. Ihan aina ei saakaan sitä mitä tilaa. Minä kuvittelin valmistuttuani singahtelevani mielenkiintoisista ja hohdokkaista töistä toisiin. No, onhan niitäkin ollut ja varmasti on jatkossakin, mutta aika pitkälle se työarki on hallinnollista peruskauraa, josta välillä joutuu hampaat irvessä etsimään sen motivaation ja työn hauskuuden. Luojan kiitos luovaa hulluutta tuntuu riittävän ja osaan hauskuuttaa ihan itse itseäni. Aina välillä saan muutkin mukaan naurunpurskahduksiini. Ja ajoittain on sitten niitä katkoja, jolloin joutuu vakavasti pohtimaan että jaksaako tätä samaa vielä neljännesvuosisadan vai pitäisikö tehdä totaalinen suunnanmuutos. Olen tutustunut pääkaupunkiseudun puutarhurioppilaitosten pääsykriteereihin ja opiskelumuotoihin…

Työkaverini teki pitkän uran hallinnollisissa hommissa. Silti tuohonkin uraan mahtui useampi katko, niin hyvä kuin huono. 1970-luvulla hän vietti kaksi hyvää katkoa äitiyslomalla. Ensimmäisellä kerralla lomaa sai kolme kuukautta ja sitten jätettiin tytär hoitoon. Pojan kanssa joitakin vuosia myöhemmin hän teki radikaalin päätöksen olla kotona kokonainen vuosi. Palkatta omalla lomalla. Miltäs kuulostaa meidän nykyäitien korvissa? Meidän jotka vingumme siitä kuinka kotona olo on aliarvostettua ja ennen kaikkea alipalkattua. No onhan se, mutta kyllä asia saa uudet mittasuhteet kun yritän samaistua työkaverini tuoreen äidin tuntemuksiin. Olenkin taas hurjan tyytyväinen suomalaiseen hyvinvointivaltioon ja sen suomiin mahdollisuuksiin perhe-elämän joustoissa.

Viime vuosina hän joutui pitämään myös niitä huonoja katkoja. Vakavat sairaudet iskivät kerta toisensa perään kuin märkä tiskirätti päin näköä. Edellisestä oli vielä toipuminen kesken kun seuraava jo tuli. Palautumaan ei päässyt ja kunto katosi. Mieltä painoi huoli työyhteisöstä ja tekemättömistä töistä, vaikka kuinka yritimme vakuuttaa että pidämme puljun pystyssä ja hänen hommansa on keskittyä hoitamaan itseään. Palautumaan takaisin siksi lempeäksi, iloiseksi, kärsivälliseksi äitihahmoksi, joksi hän 24 vuoden aikana oli työpaikallamme muuntunut. Voimaantumaan virkeäksi ja toimivaksi eläkeläiseksi tai vaikkapa vapaaherrattareksi.

Yhteiseenkin työhistoriaamme mahtuu katkoja. Kun 15 vuotta sitten tulin taloon ensimmäisen kerran keltanokkanoviisina, perehdytti hän minut talon tavoille ja opetti luotsaamaan läpi sokkeloisen talon ja kapeiden kellarikäytävien. Kun sitten siirryin naapuritaloon, oli työkaveruus jo muuttunut ystävyydeksi. Jouluglögeillä tuli käytyä, pirteitä nimipäiväkortteja läheteltyä virastojen ankeissa sisäpostikuorissa talosta toiseen ja mökkimatkoillakin piipahdeltua hänen eteisessään. Minä kiersin muutamassakin työpaikassa, kunnes jokunen vuosi sitten palasin samaan työyhteisöön viereiseen työhuoneeseen. Yhteinen arki jatkui. Kunnes taas otin oman katkon ja viiletin virkavapaalle. Sieltä kuitenkin palasin, nyt jo kolmannen kerran samaan paikkaan!

Hänen viimeinen työviikkonsa oli varmasti muutakin kuin mukava ja helpottava. Siihen kuului myös surua. Ero tutusta työyhteisöstä, työkavereista ja hyvistä ystävistä, arkirutiineista matkoineen radan varresta pääkaupungin vilskeeseen. Tuli muisteltua menneitä: muutoksia työtehtävissä, työpisteissä, työtavoissa ja työyhteisöissä.  Tuli myös peilattua tulevaa. Oli tehtävä suunnitelmia ja ryhdyttävä toimeen jotta kunto kohentuisi ja jaksaisi ottaa ilon irti kaikesta vapaa-ajasta ja pitää itsensä aktiivisena + sosiaalisena. Kovasti painostimme myös pistäytymään työpaikallakin aina silloin tällöin Helsinkiin reissatessaan.

Hän ei ollut ainoa joka viikon varrella kävi läpi noita ajatuksia. Minä myös! Minä, joka juuri olin tuulettanut sitä että neuvolavaihe oli perheessämme vihdoin päättynyt, aloinkin miettiä eläköitymistäni. No, en nyt vielä kovin konkreettisella tasolla, mutta kuitenkin. Pistää miettimään ja vaatii toimenpiteitä jotta jaksaa itse jatkaa vielä vuosikymmeniä, ja kykenee sen jälkeen jatkamaan taas vuosikymmeniä virkeänä ja aktiivisena elämästä nautiskelua.

Voimia, iloa ja energiaa juuri alkaneeseen syksyyn!
Ja se pilke silmässä -katse kauas tulevaisuuteen!!!