La cuisine, suomeksi about keittiöremontti osa 3

Kesäkuun alun postauksessa kerroin tuolloin tuoreesta muutoksesta kyökissäni. Sen jälkeen kesä meni ohraa viljellessä niin pienesti parvekkeella kuin isommin mökillä, voikukan lehtiä ja nokkosia keräillessä + säilöessä ja runsaasti marjoja pakastellen. Hyvinvointia kaappeihin tankaten siis…

Kotiinpaluu maalta sai taas tarkastelemaan niiden kaappien paikkoja kriittisesti. Kuten aiemmin kerroin, keittiö kaipasi kipeästi lisää työtasoa. Pari viikkoa aivopesua lomalta arkeen laskeutuvalle siipalle, pieniä valmistelevia toimia, keittiöremontti vastauksena synttärilahjatoivetiedusteluihin… ja PAM!, viimein koitti se päivä kun siippani ilmoitti että nyt meillä muuten siirrellään kaappeja! Olin valmiina kuin partiolainen. Remonttisuunnitelmat olivat kutistuneet pienimpään ja sen myötä onneksi myös halvimpaan vaihtoehtoon kesän aikana, kun olimme mööbleeranneet muuta huushollia, ja oviaukon puhkaisutarve oli pyyhkiytynyt listalta siipan helpotukseksi.

Nyt siis siirtelimme kaappeja keittiön seinustalla niin että keskelle kyökkiä jäi avoimempi tila apupöydälle. Tämän lisäksi seinustalle löysi tiensä pieni hyllykkö, jonka kansilevyksi ruuvattiin yksi ylimääräinen keittiönkaapin ovi. Tälle tasolle siirsimme lähes kaikki tiiviissä käytössä olevat keittiökoneet, jotka haluamme pitää esillä,  mutta kuitenkin pois työtasoilta tilaa viemästä. Siippa huokaili tyytyväisenä ääneen asian, jota itse en ollut edes tajunnut: ensimmäistä kertaa 17-vuotisessa yhteiselossamme leivänpaahtimemme on sijoitettu niin että sitä ei tarvitse siirrellä mihinkään käytön yhteydessä. Aika pitkän ajan tämänkin asian kuntoon saattaminen otti, mutta nyt sitten nautitaan siitäkin. Paahtoleipien lisäksi.

Vanha kolhiintunut Ikean taso luopui jo aiemmin jaloistaan ja nostettiin pystyyn hyllyköksi. Nyt kolhiintunut pinta sai uuden peitteen kontaktimuovilla. Vaihtoehtoja oli kaksi, valkoiseen keittiöön joko pätkä tiiliseinää (muurarin lapselle aina kaunis näky ja turvan tunne lapsuudesta) tai jo tovin himoitsemani halkopino.

”Tiiliseiniä” on näkynyt viime vuosina siinä määrin paljon että päädyimme virkistävän vaihtelun nimissäkin "halkopinoon". Puilla myös saisi sen kiviarinauuninkin pizzanpaistolämpimäksi ;-)…

Halkopinon taakse kätkeytyy myös hauskasti keittokirjat. Ihanasti esillä ja silti samaan aikaan piilossa.

Remonttimiesten myllertäessä reilu vuosi sitten keittiössämme näky oli varsin lohduton. Moukaroitu seinä ja betonimurskaa, patterin raato + lasinsirpaleita kasana keskellä kyökkiäni. Tuolloin löysin hauskoja kaulinnaulakoita ja lohdukkeeksi tai tulevaisuuden uskoa luomaan nappasin ne matkaani. Nyt siippa kiinnitti yhden niistä apupöydän päätyyn pyyhkeille ja voilá, rööperiläiskeittiömme muuttui ranskalaiskyökiksi!

Olen nyt järjestänyt tästä ”uudesta” keittiöstä käsin kahdet, iltaan mennessä jo kolmet juhlat ja huokailen onnesta! Kyllä voi sinänsä pienillä asioilla olla suuri merkitys! On taivaallisen ihanaa kun enää ei tarvitse laskea tavaroita kädestä lattialle ja hypellä kyökissä touhuillessa näiden kasojen yli. Joka puolella on tyhjää laskutilaa. Arjen luksusta!!!

Ja sitä luksusta löytyy nyt kyökistä ja arjesta muutenkin... mitäpä muuta voi todeta saatuaan lahjaksi tällaisen ylellisen ihanan ekotiskiliinan. Pyyhi - pyykkää - pyyhi ja nauti!

Nyt pitää enää orientoitua lomarepsahduksen jälkeen tyhjentämään kaikkia terveellisiä herkkuja kaapeista vatsaankin. Viime aikoina kun kyökistä on lähtenyt jakoon aivan liikaa vaaleaa jauhoa, sokeria ja huonoja rasvoja… hyi hyi minua!

Ai niin, ilo pitää välillä repiä irti mitä oudoimmista yhteyksistä. Tämän käytännössä pienen, mutta meille merkitykseltään suuren keittiömyllerryksemme yhteydessä sain viime aikojen ihanimman rakkaudentunnustuksen. Sitä vaalin ja sille hykertelen, vaikka kaikille se ei välttämättä kovin romanttisesti avaudu. Se kuului näin:

”Kiitos rakas ettei tarvinnut puhkaista uutta seinää!”