sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Kyökkikaravaanari

Minulle ei vielä tähän päivään mennessä ole valjennut karavaanariuden hohto. Siis mikä saa ihmisen sulkeutumaan kesät, talvet vapaa-ajallaan pieneen lasikuitukoppiin? Siis toki (melkein) ymmärrän sen silloin kun tuota koppia pyörien päällä siirretään vaivalla ja bensaa poltellen paikasta toiseen, ja nähdään koko ajan uusia maisemia. Silloin asuntovaunu saattaa tulla hotellia edullisemmaksi ja on varmasti telttaa huomattavasti mukavampi vaihtoehto. Edullisuuden tosin voi laskea parillakin tavalla ja päätyä eri tuloksiin, ja hotellin voi korvata vuokramökillä tai retkeilymajalla... Pysyväisparkkeerattuja vaunuja pienine piha-aitoineen ja tonttuarmadoineen vieri vieressä leirintäalueilla sen sijaan en ymmärrä. Eikä mun tarvitsekaan.

No, niin tai näin, olen kait ollut tähän asti niin mökki-ihminen, että veri ei ole vetänyt tällä systeemillä tien päälle koskaan. Yhden yön olen kyllä totuuden nimissä teininä asuntovaunussa nukkunut. Silloinkin tuo vaunu oli turvallisesti irrotettu vetoautosta ja parkkeerattu ystäväni mökin pihaan. Ja jos oikein totta puhutaan, niin ei me siellä nukuttu, vaan pelattiin Monopolia aamuun ja hipsittiin pelaamisen lomassa kesäyön valossa vielä kylille poikiakin katsastamaan.

Tuo kokemus on palannut viime aikoina muutaman kerran mieleeni. Useimmiten vieläpä tiskikonetta kyökissä tyhjennellessä! Kun nimittäin avaan astiakaappien ovia, alan tuntea itseni karavaanariksi :-).


Eikö tämä ole kuin suoraan tilatehokkaassa vaunussa? Luonnollisesti myös ylimpien yläkaappien ovet kippaavat auki ylös. Karavaanarit ovat keksineet yhtä sun toista näppärää ja keittiövalmistajat taitavatkin käydä vaunuissa inspiroitumassa. Erityisellä lämmöllä ajattelen tätä ehkä vaunussa inspiroitunutta kaappisuunnittelijaa silläkin, että nyt ei ole enää vaarana lyödä päätä kaapin oveen, kun kädet täynnä astioita nousen ylös tiskikoneen uumenista. Seuraavaan keittiöön tuleekin sitten tiskikone ylemmäksi! Myös kuivamuonia löytyy tällaisten kippiovien takaa ja niidenkin kaappien ovi nousee ja laskee tiuhaan. Välillä liiankin tiuhaan.


Minäkin saatan vielä löytää itseni loman vietosta vaunussa, kunhan olen ensin riittävän monta tiskikoneellista kaapin alta nostellut noihin kaappeihin. Silloin reitti tosin pitää suunnitella rengasmatkaksi. Vaikka kukaties joskus lomaani karavaanarina viettäisinkin, niin vaunua en lähde peruuttamaan! Osaan jo peruuttaa peräkärryn oikein kimurantisti linkkuun ja se ”taito” riittää minulle, kiitosta vaan!


torstai 27. lokakuuta 2011

Voihan vahvero!

Lapsuudessa suuntasimme koko perhe aina loppukesästä ja syysviikonloppuisin marjametsiin korein ja ämpärein varustettuna. Lukuisilla ja suurilla marjasaaliilla herkuteltiin eri muodoissaan pitkälle talveen, kukaties jopa kevääseenkin. Koskaan emme kuitenkaan käyneet sienimetsässä, päinvastoin marjassa käydessä saatoimme potkia hullunkuriset tatit pois tieltämme. 

Teini-iässä aloin totutella sieniin. Tuolloin se tarkoitti herkkusieni-säilykepurkin avaamista ja sisällön pläjäyttämistä pizzapohjan päälle…

Aikuisiässä opin siippani lääkärienolta oivat sienestysvinkit:
  1. Opettele tunnistamaan myrkkysienet
  2.  Kerää vai sieniä, jotka tunnet…
Turvallisuuden maksimoimiseksi sovelsin vain kohtaa 1 ja sitäkin valikoiden. Minulle riitti että tunnistin punaisen ja valkoisen kärpässienen sekä ruttuisen korvasienen, jota tosin jotkut rohkeat herkkunakin hotkivat.



Keski-iässä tein paluun metsään. Ensin kävin varovaisesti keräämässä pari desiä mustikoita talkkunahyveen sekaan, sitten herkusta huumaantuneena laajensin repertuaarin villivattuihin ja metsämansikoihinkin.



Muovimuki vaihtui koriksi ja viime kesän runsaista mustikkasadoista innostuneena kori poimuriksi ja ämpäriksi! Desit päivittyivät litroiksi ja pakastin täyttyi vauhdilla.





Samaan aikaan olin herkutellut eskarilaisen ja siipan keräämät ensimmäiset kantarellit. Ne minäkin sentään tunnistin.


Siippa oli omaksunut uuden sienestysvinkin, joka neuvoi opettelemaan yhden uuden ruokasienen per vuosi. Helppoa, ei ollenkaan niin haastavaa kuin olimme vuosikausia itsellemme uskotelleet. Tästä innostuneena he kaksi suuntasivat taas metsään. Lähinnä seuran vuoksi lähdin heidän mukaansa syksyiselle retkelle metsään, jossa olin innolla kesän marjastanut.

Ja sitten PUFF – hurahdin sieniin! Sienituntemukseni nousi noin 20 % kun opin tunnistamaan suppilovahveron. Tunnistamisen helppoutta lisäsi se iloinen asia, että lähimetsämme suorastaan pursusi tuota sientä, kaadettu ja kaatunut kuusimetsä suon läheisyydessä kun tarjosi sopivan sammaleisen ja happaman kasvualustan laajalle rihmastolle. Siitä vaan peppu pystyyn kohden taivasta ja sienikorit toisensa jälkeen täyttymään!


Olemme nyt herkutelleet jo parilla vahverokeitolla ja pakkasessa on usea pussillinen pannulla käytettyjä sieniä odottamassa pääsyä piirakoihin, pastoihin ja taas niihin keittokattiloihinkin. Mikäli satut olemaan sienestyksen suhteen yhtä noviisi kuin minä vielä muutama viikko sitten, niin tässä sinulle kuvaus, jolla ottaa käyttöön tuo huippuhyvä neuvo yhden sienen opiskelusta vuosittain:

Kooltaan suppilovahvero on pienikokoinen, joten sienestäjän on usein etsittävä sitä sammaleen seasta. Lakin halkaisija on useimmiten alle viisi senttiä. Sen lakki on kellertävän tai harmahtavan ruskea, keskellä on selvä suppilo. Kellertävä jalka on usein melko pitkä, keltainen, hoikka ja ontto. Alapinnan harvat helttamaiset poimut ovat leveitä, johteisia ja haaroittuvia. Sienen maku ja tuoksu ovat mietoja.

Herkullisia metsäretkiä ja ihania herkkuhetkiä
 toivotellen Päivi


maanantai 24. lokakuuta 2011

Syksy saa, lehdet putoaa…

Innostuimme syyslomalla mökillä tyttären kanssa jatkamaan askarteluja. Tällä kertaa emme pujotelleet helmiä, vaan syystuulten puista jo pudottamia vaahteranlehtiä ja ruusunmarjoja sekä Japanin lyhtyjä.


Kasasimme pikkukottarit täyteen lehtiä useampaan otteeseen. Sitten uhmasimme kylmää ja vilua, ja pujottelimme sormet hyisinä noita jo hieman kosteita lehtiä paksuihin rautalankoihin. Rautalangat väänsimme enemmän tai vähemmän lehditettyinä kransseiksi ja girlandereiksi. Hauskaa oli; ilmassa oli tekemisen riemua ja kuistin pöydälle pystytetyn askartelupajamme lopputuloksiinkin olimme oikein tyytyväiset.


Tämä kranssi päätyi liiterin seinältä loman lopuksi mummin parvekkeelle. Mummilla on lonkka murtunut ja hän ei pääse keppien kanssa mökille haravoimaan, joten sai sitten vähän lehtikasaa kaupunkiinkin ;-). Toinen melkein samanlainen kranssi päätyi Nunnukan terassille. Siihen jätimme lehtirangat (..?, joku biologi voisi tarvittaessa tarkentaa tuota määritelmää, tarkoitan siis niitä lehtien varsia…) törröttämään ulospäin ja pörheyttämään lehtikasaa entisestään.



Ruusunmarjat ja Japanin lyhdyt (ainakin luulen tuon paperimaisen kukan olevan sen niminen, korjatkaa ihmeessä jos tietoni on tuulesta temmattua) päätyivät yhteen ja niistä vääntyi pari hauskaa kranssia.


Tämän ripustin kotona ensin rapun oveen, mutta eihän se sopeutunut keskuslämmitettyyn kerrostaloeloon, joten marjojen rypistyessä ja ensimmäisen jo pudottuakin siirsin sen nopeasti parvekkeelle.


Omallekin parvekkeelle kasaantui vaahteranlehtiä. Tämä girlander väänneltiin vielä vähän uuteen uskoon, ja Ikean paperilamppu sai syksyisen somisteen. Voi että tikapuille kasattu yhdistelmä näyttää hauskalta illan pimeydessä!


Parvekkeelta löytyy luonnon antimia enemmänkin, sillä lapset keräilevät innolla kodin edessä kasvavista puista putoilevia hevoskastanjoita. Syötäväksi näistä ei ole, mutta kauniita ne ovat!


Toivon Sinunkin tielle paljon kauniita syyslehtiä,
tai suorastaan kasaa, johon pompata!!!

torstai 20. lokakuuta 2011

Pilvessä

Aamusta päivään, päivästä iltaan ja
illasta yöhön. Aina vaan.
Miten nää voivatkin olla näin lumoavia?

















Niin ainutlaatuista, hetkeen sidottua kauneutta.
Ihanan pilvistä päivää sinullekin!

maanantai 17. lokakuuta 2011

Etätöihin?


Voisiko sitä tehdä näin? Peppu penkkiin, jalat kivelle ja läppäri syliin auki. Lämmin takki, paksu kaulahuivi ja pipokin ois hyvä lisävaruste jo näillä keleillä. Katse ulapalle, mieli avaraksi ja sormet näpyttämään suuria ajatuksia raikkaan merituulen helliessä aivoja ja ruoskiessa kuontaloa. Kovasti houkuttais jatkaa syksyisen loman päälle ulkoilua ja auringosta nautiskelua vielä tovi...


sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Akvaariossa

Rauhan ja rentoutumisen tyyssijani on vallattu! Dinosaurukset eivät sentään ole palanneet sinne ja panneet ranttaliksi, vaan eksoottiset, hieman pelottavatkin kalat ovat uineet kylpyammeeni kylkeen!


Harrastan sukeltamista, mutta en silti meren syvyyksissä ja painavat pullot selässä haluaisi törmätä tällaiseen veijariin. Saattaisi tulla hyvinkin ajankohtaiseksi pikainen nousu pintaan ja sehän taas poikisi läjän uusia, kuplivia harmeja.


Ehkä vain täytän taas ammeen kuumalla vedellä, tuoksuvalla vaahdolla ja yritän tottua näihin lapsukaisteni seinälle loihtimiin taideteoksiin.
Äitiys on välillä kovin haasteellista.


keskiviikko 12. lokakuuta 2011

kotoilua

Lähtötilanteen ongelma:
Remonttimiesten naarmuttama, kolhima ja sotkema taso näkyvällä paikalla makuuhuoneessa. Työnjohtaja oli luvannut että ”juu, juu, totta kai suojataan”, mutta joko oli lupauksensa unohtanut duunareille kertoa, tai sitten ei osannut kertoa sitä viroksi. Lommot ja skraadut tökkäsivät esteettiseen silmääni kuin tikku joka kerta tasoon päin vilkaistessanikin. Argh

Viikon julkkisvieras, kanssakotoilija:
Olin ajatellut kutsua kotoilukaveriksi tyttäreni, joka on esiintynyt talvisena iltana 2005 kaikkien television uutislähetysten pääuutisen toisena päätähtenä yhdessä pikkuveljensä kanssa. Asia koski rotavirusrokotteen kehittämistä ja koekaniineina toimineet lapsukaiseni loistivat ruudussa. Mutta koska ilma oli kaunis, oli tyttäreni nyt lähtenyt puistoon keräilemään hevoskastanjoita ja jouduin tyytymään omaan seuraan ja omaan apuun. Ilman julkkista ei silti tarvinnut olla, koska lasten mukana minäkin pääsin mukaan ko. uutisointeihin. Pitihän jonkun pidellä ryömiviä lapsia paikallaan ruudussa…

Ongelmanratkaisu:
Ostin eräästä kaupasta (sieltä mistä ne kulhotkin…) rullan kuviollista dc-fixiä, tuttavallisemmin siis kontaktimuovia. Mittasin oikean koon ja leikkelin. Aloin tarrata. Pitkällä Muumi-viivoittimella vetelin ilmakuplat kontaktin alta pois tarrauksen edetessä.

Lounas ja välipalat:
Olin juuri nauttinut maittavan ja mittavankin aamiaisen, joten välipaloille ei nyt ollut tarvetta, ei edes kotoilukaffeille. Työ sujui sen verran ripeästi, että lounastakaan en kerennyt laittelemaan enkä kaipailemaan tässä välissä. Kuivin suin siis!

Lopputulos:
Aikas räväkkä, mutta ajaa asiansa ja silmäkin on jo tottunut. Rehellisyyden nimissä joudun kyllä tunnustamaan että konsultoin tässä kohtaa ensi kertaa eläissäni sisustajaa! Kaunis kiitos Helenalle, joka neuvoi voimakkaan printin vuoksi minua levittämään rullan viikoksi paikalleen tarraamatta sitä ja miettimään rauhassa onko liian räväkkä. Alkuun oli, mutta sitten kukkakuosiin jo niin kiintyi, että ajatus ilman sitä olosta tuntui mahdottomalta.


Ei lisännyt arjenhallintaani,
 mutta lisäsi mielenrauhaani
eli tavoite saavutettiin!

Tämä juttu on kirjoitettu kieli poskessa, mutta oikeasti suurella kunnioituksella mediassa loistavaa valtakunnan virallista kotoilijaa kohtaan. Paitsi että tuo Anu näyttää kauniilta + Harkkitun tyylikkäältä ja vaikuttaa mukavaltakin, on hän onnistunut toteuttamaan unelmansa. Asian josta monet meistä vain unelmoivat ilman sitä toteutusta!


sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Open 24 hours a day

Mediassa on juuri käsitelty kotikulmillamme toimivaa ravintelia, joka joutuu harmillisesti sulkemaan ovensa klo 04-05 väliseksi ajaksi. Harmillista ravintoloitsijan ja intobilettäjien mielestä, koska joutuvat yönselkään ja myyntikin stoppaa ravintolassa tunniksi. Harmillista myös kadun asukkaiden kannalta, koska myynti jatkuu kadulla. Kotinurkissamme sen sijaan on paikka, joka on tarvittaessa auki 24/7.



Suurperheessä pyykkiä syntyy paljon! Yritin vain tovin arvuutella kuinka paljon ”vapaa-ajastani” menee sen työstämiseen. Eilen 5 h ja taas sama jatkuu tänään… tarkempaa kirjanpitoa asiasta ei viitsi edes ruveta tekemään. Onneksi pidän pyykkäyksestä!


Pari päivää sitten minulle kerrottiin sisäisen marttani olevan vahva. Ehkä sillä pyykitkin meillä osataan lajitella kuuteen kasaan. Löysin Pinosta tällaiset tynnyrit. Pienen tilan ihanat pyykkitornit. Ei tarvitse enää koneeseen mennessä lajitella aikansa muhineesta kasasta punaisia, valkoisia, sinisiä, mustia, värillisiä eikä kuuskymmpisiä, sen kun vaan tyhjentää tynnyrin ja heittää kulloiseenkin tarpeeseen sopivat pulverit kyytiin.


Näin ruhtinaallisen kokoinen oli muuten vuosikausia viiden hengen pyykkihuoltoon käyttämäni tila... Aivan häkellyin kun remppaevakkokodissa pöytätilan sai laskea metreissä! Remonttimme edetessä väänsin arkkitehdin piirustuksia uuteen uskoon, jotta saisin edes puolitoistametriä työtilaa omaankin kotiin. Siirrätin mm. oviaukon toiselle seinustalle, jotta nurkkaukseen jäisi yhtenäistä tilaa pyykkihuollolle. Arkkitehtimme taisi olla mies, koska asialle oli piirustuksissa varattu vain tuo koneenpäällinen, pyykinsäilytykselle ja kuivaukselle ei yhtikäs mitään…

No, muuttomiesten kannettua kone sisään se sitten kuitenkin asettui arkkitehdin suunnittelemaan paikkaan, koska piirustuksissa ei näkynytkään mutkan seinään tehnyttä hormia. Argh! Sainpahan kuitenkin tilaa säilytykselle ja kuivatukselle, vaikka en taaskaan sitä työtasoa. Tässä poseeraa aiemmissa kuvissa jo vilahdellutkin hehkeä pyykkimuijakaverini.


Itse asiassa tilanne on sittemmin muuttunut oikein auvoiseksi. Kotitalon remontin edetessä saimme kellariin ihanan ylellisen pesulan. Jo nimikin kuulostaa ah niin paljon hienommalta kuin pyykkitupa. Pyykkituvassa huhkivat pyykkimuijat, pesulaan pyykit vain viedään peseytymään!  Anyway, sieltä löytyy isot, teollisuusmallia olevat pesukoneet ja kuivausrummut ja mikä ihaninta, tuulihuone. Siis huone, jossa pyykin saa levittää vanhanaikaisesti naruille ja vääntää koneesta tuulta haluamansa ajan. Kovasta tuulesta huolimatta sateen vaaraa ei ole ja pyykki saa naruilla kuivua ihanan rapsakaksi.

Kotikoneet ovatkin tätä nykyä lähinnä kuvausrekvisiittaa. Ja mikäs on ollessa, kun tyttären kanssa innostuimme koristelemaan muuttomiesten naarmuttaman koneen luukun näin herkulliseksi...


Hyvin hallitun värikästä päivää Sinullekin!
toivottelee pyykkäri-Päivi

perjantai 7. lokakuuta 2011

Takinkääntö

Törmäsin pari päivää sitten tällaisiin kulhoihin ja ihan pakkohan ne oli ottaa mukaan! Näyttivät niin houkuttelevan rustiikeilta. Sieluni silmin näin emännän ranskalaiskyökissään alustavan quiche-taikinaa juuri tällaisessa vanhassa kivivadissa, ja pyyhkimässä jauhoiset kätensä ruudulliseen keittiöpyyhkeeseen.



Tavoitatko sinä saman näyn ja paistuvan piiraan tuoksunkin?

Mikä sitten teki minusta nämä ihanat kulhot ostaessani takinkääntäjän? No, rehellisesti sanottuna parikin asiaa:
1)  Olin jälleen kerran juuri todennut että en tarvitse kotiin enää yhtään mitään tavaraa tai hilavitkutinta ja ottanut päinvastoin pyrkimyksekseni kantaa tavaraa kotoa ulos entistä tiiviimpään tahtiin.
2)  Olin juuri vasta herännyt tietoisuuteen muovin vaaroista, ja siitä kuinka muovi on lähes suurinta myrkkyä elintarvikkeille, ja kuinka niiden kautta sitten täytämme kehoammekin muovilla.

Se, miten tuo paha muovi liittyy näihin kulhoihin, onkin sitten se jutun juju. Kulhot kun eivät ole vanhat eivätkä kiveä, vaan Etolan tämän syksyn uutta mallistoa...

Puolustelen moraalitonta hankintaani sillä että olen vammauttanut käteni mm. raahatessani juhlien yhteydessä painavia hääposliineja ees taas kyökin ja saunatuvan väliä. Nyt saan sapuskat kauniisti edelleen tarjolle ja kantaminen onkin niin paljon kevyempää puuhaa, ei tuntune enää missään. Lisäksi minun ei tarvitse enää sydän sykkyrällä pelätä että pudottaisin ihanan ja tunnearvoltaankin suuren kulhon kellarinkäytävillä. Silläkin että sirpaleet saattaisivat lisätä onneani. Olenko siis ehkä jopa edistänyt sekä raajojeni että sydämeni terveyttä turvautumalla muovisiin astioihin? Kenties jatkossa vain hoputan vieraat syömään todella nopeasti, jotta muovia ei ehdi liueta ruokiin...

Mitä takinkääntötemppuja, pahaa tai muuten vain
moraalitonta sinä olet puuhastellut viime aikoina?

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Evening spa

…on siis niin eri juttu kuin trendikäs day spa!

Yhteistä niille kumpaisellekin on kyllä rentoutuminen ja nautiskelu. Nyt ei kuitenkaan puhuta kaupallisesta ja hulppeasta hyvinvoinnin huipentumapaikasta, vaan meitin pikkurikiriikkisestä kylppäristä. Jossa on amme, johon pääsee iltaisin kylpemään. Siis rentoutumaan ja nautiskelemaan. Okei okei, pääsee sinne jo heti töistä kotiin räntäsateessa könytessäkin pulahtamaan. Silloin kuuma kylpy vasta tuleekin tarpeeseen!




Amme täyteen höyryävää vettä, loraus sitrustuoksuista kylpyvaahtoa sekaan, valot sammuksiin, kynttilät sytyksiin ja molskahdus lumpeiden lomaan. Kyllä kelpaa!


Perheessämme on ukkovalta. Silti kylppärin olen saanut sisustaa hempeästi. Vai mitä muutakaan oikein voisi sanoa tällaisesta suihkuverhosta??? Aikas rinsessallinen!


Hempeydestä huolimatta enemmistö perheen miehistäkin viettää aikaa hyvin usein ammeessa nautiskellen. Mikäs sen mukavampaa kuin olla
in bath with blond…



Ja jottei ihan lällyksi meno yltyisi, niin kylpijän hengenpelastajaksi on lennähtänyt peloton avaruusrangeri Buzz Lightyear.


Näillä eväillä toivutaan raskaasta päivästä, räntäsateesta, mielipahasta, harmistuksesta, potutuksesta, vilusta, tylsyydestä, hikisyydestäkin ja saadaan nautintoa, rentoutusta, pehmeyttä elämään, mielenrauhaa, uneliaisuutta, puhtauttakin.

Lukuja vaille valmiina lääkärinä ehdottomasti suosittelen tätä kaikille jatkuvaan käyttöön. Yliannostuksen vaaraa ei ole! Päinvastoin, voitte vaivihkaa kysellä perheenjäseniltäni millaista tuskaa ja vieroitusoireita, lähes kirjaimellisesti cold turkey'n voi jollekin aikaansaada vuosi ilman ammetta... silläkin että nykyistä makuuhuonettamme kait suurempi evakkokotimme kylppäri oli kaikin tavoin muuten aivan ihana.

Molskis ja loiskis vaan, minä hyppään nyt kylpyyn!


maanantai 3. lokakuuta 2011

Rööperiin mä kaipaan niin...

On koju pieni, jossa mies myy halpaa makkaraa
Ja ilmaiseksi lapset ketsuppia saa.
Jos minne koskee pieni sormenpää, siihen jälki jää.
Pyykkimuija, joka lastiansa kuljettaa,
On lakanoissa kuusi lasta kiljuvaa.
Ja koira konstaapelin yrittää löytää ystävää.
Kaipaan niin...
Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen.
Muistot suloiseen vie lapsuuteen.
Kai vielä muistat sen,
Kun kerran siellä aikuisten me tiellä törmäiltiin
Ja talkkarilta juostiin piiloon kellariin,
Ja kuinka meitä silloin huudeltiin. Salaa suudeltiin.
Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen.
Muistot suloiseen vie lapsuuteen.
Kai vielä muistat sen,
Kun huusi faija, saapui mustamaija, pois sen vei.
Myös meitä joku etsi, löytänyt vain ei.
Sä olit hiirenhiljaa vierelläin, käsi kädessäin.
Sinne kanssas vielä kerran päästä tahtoisin,
Mut vuodet vierineet sen estää kuitenkin,
Ja aikamiehen paksu vatsa tää aidan rakoon jää.
Kaipaan niin...
Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen.
Muistot suloiseen vie lapsuuteen.
Kai vielä muistat sen,
Rööperiin mä kaipaan niin taas uudelleen.
Muistot suloiseen vie lapsuuteen.
Rööperiin!



Tällainen oli kotikatu kuvattuna syntymävuotenani. Muutamaa vuotta vanhemman laulun Rööperi on sitten uudelleensanoitusvuoden 1967 muuttunut – poissa ovat makkaranmyyjä kojuineen, konstaapeli koirineen, pyykkimuija kuusine lapsineen, talkkarit ja paksumahaiset aikamiehetkin lähes tyystin, mutta kaipuu Rööperiin on pysynyt ja säilynyt jopa vuosituhannelta toiselle!

Mekin yritimme irtiottoa Rööperistä, mutta se kaipuu ajoi takaisin, yhden meistä jopa kolmannen kerran… siippa kun on istunut Sepänpuiston hiekkalaatikolla jo ’70-luvun alkuvuosilta saakka. Pikkuperheemme asettui asumaan samaisen hiekkiksen laidalle vuonna 2000. Salaa ja julkisestikin suudeltiin ja käsi kädessä kuljettiin. Paksun vatsan saikin tässä tarinassa pyykkimuija, jonka lapsimäärä kolminkertaistui Rööperissä ja lapsuusmuistoja kulmista alkoi kertyä 4/5:lle perheestämme.

Laulun suomennoksen aikoihin Rööperiä revittiin alas vauhdilla modernin asumisen mukavuuksien (vesiklosetti, oma kylpyhuone, keskuslämmitys, jääkaapit, jne.) innoittamana. Nykyisessä kotisoitteessamme sijainnut 2-kerroksinen kivijalkainen puutalo puoteineen purettiin ja nykyinen kotitalo pystytettiin 1963. Saimme siihen muuttaessamme naapureiksemme jopa muutamia talon alkuperäisasukkaita! 40 v ja risat tuntuu kuitenkin myös talotekniikassa ja niinpä vuosien suunnittelun lopputuloksena lähdimme 14 kk:n remonttievakkoon. Evakossa ollessa muhi ajatus mahdollisesta väljemmille vesille siirtymisestä. Mutta eihän siitä mitään tullut, koti-ikävä iski rajusti, varsinkin muksuihin! Oma osuutensa paluuseen olikin kuopuksen ilmoituksella, jonka mukaan hän ei suostu muuttamaan edes parin korttelin päähän koska ”ei halua asua niin kaukana isovanhemmista”!

Niinpä pakkasimme jälleen kerran kampsumme kasaan ja siirsimme ne takaisin lähtöruutuun. Onnesta sykkyrällään palasimme vanhaan kotipesään, joka poissa ollessamme oli kyllä muuttunut aika erilaiseksi. Tavallaan tuntuu kuin olisimmekin uudessa kodissa. Vanhoista naapureista osa on tallella ja uusia on tulossa runsain määrin.

Muutama päivä sitten havahduin tajuamaan kuinka nousujohtoista elämäni onkaan ollut: olen muuttanut (erinäisten mutkien kautta) kermaKUKKULALTA RiihiMÄELTÄ  PunaVUOREEN. Aikas hauskaa, ainakin minusta ;-). Tässä on parin vuoden takaa kankainen näkemykseni nykyisistä kotikulmista:


Vakavasti ottaen: olen viime aikoina miettinyt sitä että mikä on paikkani maailmassa ja mikä on se ympäristö jossa haluan elää. Skaala on ollut lavea maaseudun hirsiseinäisestä luomuidyllistä pikkukaupunkien isojen omakotitalojen + pihojen ja lähiöiden tilavien rivareiden kautta keskustan tiiviimpiin neliöihin ja yhteisiin puistoihin. Mitä haluan ympäristöltäni??? Minkälaista yhteisöllisyyttä, tilaa, arjen logistiikkaa? Ja mitä siltä haluaa muu perhe? Lasten päiväkodeilla, kouluilla, kavereilla ja harrastuksilla on kovasti aikuisiakin paikkaan juurruttava rooli...

Jälleen kerrran olen päätynyt siihen että Rööperi on nyt mun kotini. Asiaa on vatvottu jo jokunen vuosi, ja nyt tuntuu siltä että näin se nyt on. Tässä elämänvaiheessa. Nähtäväksi jää onko se sitä vielä kymmenenkin vuoden päästä. Sitä toivottavasti pohdin aikaisintaan silloin seuraavan kerran. Isot neliöt ja ihanat puutarhat ovat jotain josta voin nauttia sisutuslehtien palstoilla, en tavoitella enää omakseni.

Mikä on Sun oikea koti?


sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Neliön viemää

En olekaan ainut joka on viime aikoina hurahtanut virkkuuseen, ja nimenomaan isoäidin neliöiden virkkaamiseen. Jotkut saattavat kutsua näitä ylen kovin tuttuja lappusia myös mummoruuduiksi, mutta noin halventavan nimityksen miellän itse kuuluvan niiden suihin, joiden kädet eivät helppoja ruutuja taida virkata.

Muutama vuosi sitten istutin ihanan ja taitavan ompelijaystäväni sohvalleen ja pyysin opettamaan minulle ruudun teon. Ilta väkerrettiin ja homma tuntui hankalalta, seurustelu houkutti enemmän. Vauhtiin päästyäni syntyi kuitenkin kolme ponchoa, sitten Rinsessa Ruususille kaulahuiveja useampikin, ja vuosi sitten ennätyshellekesänä istuin mökin kuistilla ja aloin virkata ensimmäistä peittoani. Se valmistui mökillä iltapuhteina vuoden mittaan ja sitten huomasinkin tarvitsevani kotiinkin peiton, joten seuraava peittonikin on jo loppumetreillä.

Eilen tunsin itseni kyllä melkoiseksi vasta-alkajaksi, kun nöyränä ihailin Marttaliiton tempauksen aikaansaannoksia heleässä syysilmassa Tuomiokirkon rappusilla.


Martat, Tekstiiliopettajienliitto ja Novita olivat yhdessä järjestäneet tempauksen, jonka tavoitteena oli koota maailman suurin tilkkupeitto ja sen myötä pääsy Guinnesin ennätystenkirjaan. Toistaiseksi ennätystä piteli hallussaan yhdysvaltalainen nainen, jonka peitolla oli kokoa 24 x 11 metriä. Se ennätys on nyt komeasti historiaa!


Harrastuspiireissä, järjestöissä, kouluissa ja yksityishenkilöissä virinnyt virkkausinto yllätti tapahtuman järjestäjät totaalisesti! Tammikuun alussa tavoitteksi oli asetettu tuhat peittoa, nyt niitä kirkolle oli kertynyt noin 8.000 kappaletta! Kirkon rapuille mahtui vain 3.800 peittoa, loput olivat korkeina pinoina rullakoissa kirkon rappujen juurella. Mykistävää!


Jättipeitto muodostuu noin 150.000 neliöstä, kukin kooltaan about 15 x 15 cm. Kaikkiaan isoäidin neliöitä Senaatintorilla oli noin 300.000 kappaletta. Kyllä naisissa on voimaa! Ilman minkäänlaista faktatietoa oletan peittojen olevan jollei kokonaan, niin ainakin suurimmaksi osaksi syntyjään nuorempien ja vanhempien naisten käsistä...

 

Peitot lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen Ensi- ja turvakotien liitolle ja Marttaliiton perheitä tukevalle työlle. Aivan kertakaikkisen upea tempaus ja huikea tulos! Lisää tällaisia!


En äkkiseltään keksi juuri muuta yhtä rentouttavaa ja palkitsevaa puuhaa kuin tämä! Pane sinäkin koukku sauhuamaan ja antaudu neliöiden viemäksi!

lauantai 1. lokakuuta 2011

Miljoonalooda

Olen tainnut kasvaa kengässä, tai ainakin peräkylillä, sillä kuulin ja opin tuon termin vasta muutama aika sitten. Toinen vaihtoehto tietysti on sekin, että meillä kaikki on niin hyvässä järjestyksessä, että perinteisen merkityksen miljoonalaatikolle ei meillä vain ole ollut käyttöä. Jep jep…

Anyway, sain ystävältäni lahjaksi ison lasilaatikon ja saatesanat että ”jokainen nainen tarvitsee tällaisen”. Hetken olin entistä häkeltyneempi näiden laatikkoasioiden kanssa ja ajattelin, että en todellakaan ymmärrä niistä yhtään mitään! Olin elänyt tuossa vaiheessa jo paria päivää alle 40 vuotta, ja naisenakin kerinnyt olla pitkän rupeaman osaamatta ollenkaan kaivata moista ehdotonta välttämättömyyttä. Olo tuli melkein miehekkääksi, kun en välittömästi keksinyt laatikolleni naisellista pakottavaa tarvetta.

Alkuun täytin sen synttärijuhlamuistoilla. Ihania kortteja, rinsessan tiara, pieniä suloisia lahjoja. Puoli vuotta meni juhlan jälkihumussa näin oikein mukavasti. Sitten kortit alkoivatkin jo vähän haalistua ja muutenkin juhlat olla jo kaukana menneisyydessä, ihanana muistona mielessä. Ja apropo, keksin erittäin naisellista käyttöä, suoranaisen tarpeen laatikolleni! Olin niiiin helpottunut asian saamasta käänteestä, että taisin käydä ostamassa sen kunniaksi parit korkokengätkin.

Milläkö täytin loodan? En miljoonilla, mutta timanteilla… tai ainakin strasseilla, helmillä, ketjuilla. Arkikorut saivat arvoisensa paikan ja ovat nyt suojassa pölyltä, mutta käyttöön houkutellen koko ajan esillä. Aivan ehdoton välttämättömyys jokaiselle naiselle!!!


Koruloodani viereen asettui pieni reissusta raahattu lipasto, joka se vasta onkin varsinainen miljoonalooda, kätkien sisäänsä kaikkea sellaista, joka ei kestä päivänvaloa. Tai sitä ansaitse, kuten esim. korvatulpat, jotka kaivetaan esiin siipan yöelämän ajoittain muuttuessa kovinkin äänekkääksi…


Korulautasena toimivan japanilaisen teekupin lautasen, itse asiassa koko kauniin teeastiaston, perin 100-vuotiaalta Helka-tädiltä. Se onkin ihan oma tarinansa, koska perin tädin, jota en ole koskaan tavannut. Korulaatikossani komeileva nuorukainen taasen on rakas ja jo edesmennyt isäni 16-kesäisenä.

Mitä Sinun miljoonaloodastasi löytyy?