Klara vappen vaan!

Äidin tekemän siman makua ei voita sitten niin mikään! Tämä on ehdottoman vankka mielipiteeni. Valitettavasti lapseni eivät voi yhtyä siihen. Olen tehnyt yhden ainoan kerran simaa, ja räjäytin tuolloin satsin komeasti keittiön kattoon ja sieltä kaapin hyllyjä pitkin alas juoksevaksi. Keltaiset läiskät eivät lähteneet katosta parillakaan pesulla, ja simatahroja hinkattiin pois kalusteista vielä seuraavassakin kodissa. Ei innostanut uusimaan kokemusta. Kaupoista sai tuohon maailmanaikaan vain pahoja simoja, joten vietimme useamman simattoman vapun.

No, nyt alkaa kaupankin hyllyissä olla jo ihan kelpoja vaihtoehtoja, jopa alkoholittomia ;). Ajatella millaisessa tuiskeessa sitä onkaan itse kaikki lapsuutensa ja nuoruutensa vaput viettänyt, kun meillä simaa tehtiin jättikattilallinen, josta riitti pullotettavaksi monen monta ruskeaa isoa vaarinkaljapulloa. Ja sitä erittäin hyvin käynyttä simaa sitten juotiin paljon ja suurella nautinnolla! Sinä äärivaarallisena aikana jolloin takapenkeillä ei edes ollut turvavöitä ja pyöräilykypärääkään ei oltu vielä keksitty…

Tätä nykyä perheemme on täysin hurahtanut Louhisaaren juomaan. Mustaherukkaisella juomalla on herkuteltu useaan otteeseen marjakauden päätteeksi loppukesän ja alkusyksyn juhlissa. Viime kesänä sitten keksimme pidentää kautta: riivimme kaikki puskat lehdistä paljaiksi ja pakastimme lehtiä! Hieman jännitti miten homma mahtaisi toimia. Mutta hyvin tuntuu toimivan, muutama päivä sitten pullotin pakastelehdistä käyneen siman pariksi päiväksi vielä paranemaan.

Tässä lapsuudesta tutun kokin Jaakko Kolmosen ohje muidenkin nautiskeltavaksi:

Louhisaaren juoma 

Tämä mustaherukanlehdillä maustettu sima on ollut kuulu jo marsalkka Mannerheimin nuoruudessa. Juomaa on nimittäin valmistettu Louhisaaren kartanossa Askaisissa eli hänen kotonaan. Juomaa voi tehdä jo kuivatuista tai tuoreista mustaherukanlehdistä. Aromi juomassa on sen verran hieno, että mustaherukkapensaita kannattaa kasvattaa jo lehtien takia. Tällaiseen hienoaromiseen juomaan on syytä käyttää mahdollisimman puhdasta ja pehmeää vettä. Kaupungin raanavedestä ei tule juoman arvon mukaista makua. 

8 l lähde- tai järvivettä

5 l tuoreita mustaherukanlehtiä

500 g sokeria

kahden sitruunan kuoret ja mehu

herneen kokoinen pala hiivaa 

Kaada kiehuvaa vettä herukanlehtien päälle. Anna liemen jäähtyä hitaasti. Sulata sokeri haaleaan liemeen lehtien joukkoon. Liuota hiiva ja lisää hyvin pestyt tai kiehautetut sitruunan kuoret. Anna juoman käydä ja makuuntua vuorokausi. Siivilöi juoma ja mausta sitruunan mehulla. Pullota herukanmakuinen sima ja säilytä viileässä paikassa. Juoma on parhaimmillaan muutaman päivän kuluttua. 

Joudun muuten ottamaan kantaa reseptiin, tai ainakin tunnustamaan että meillä juoma on aina tehty kaupungin kraanaveteen. Kun paremmasta ei ole tietoa, niin hyvin on maittanut sekin. Oikein hyvin.

Vietän aaton kahden ekaluokkalaisen kanssa, joten illan juhlinta tulee olemaan hyvin klar, mutta ah niin herkullinen. Vaikkakin pienellä määrällä hiivaa ja sokeria käytettynä... Louhisaarta skumppalaseihin, kilistelyä keväälle ja kilistelyä vaikka isin + mamin parisuhteelle, joka tänään saavuttaa täysi-ikäisyyden. Kahdeksantoista vuoden takainen vappuheilani nauttiikin nyt vappubrunssinsa New Yorkissa, joten olemme menneiden vuosien aikana siirtyneet nuorenparin romanttisesta elosta lapsiperheen vaipparallin kautta kaukosuhteeseen.

Elämäänsähän voi saada sitä vaihtelua niin monin tavoin!

Kuplivaa lasiin ja kippis!

Italialainen isänpäivä

Meillä juhlittiin isänpäivää vielä huhtikuussakin! Isiä oli nimittäin marraskuussa asiaankuuluvin juhlallisuuksin muistettu mm. menneen kesän Italian-matkan (joka taas muistutti 15-vuotisesta avio-onnesta!) jälkimainingein. Aamulla yhdestä paketista oli kääriytynyt säkillinen tuoreita espressopapuja, pussillinen herkullisia cantuccineja ja pari oopperalippua. Pari lippua… jälleen kerran kun lahjan antajalla oli omakin intressi asiaan…

Olimme jo jokunen tovi aiemmin päättäneet joskus kokeilla Finnkinon esittämiä Metropolitan Operan Live-esityksiä. Arjen hyörinässä asia vaan oli jäänyt, ja 3- tai jopa 6-tuntiseen näytökseen ei koskaan tullut noin vain hypähdettyä silloin kun leffaan oltiin lähdössä.

Niinpä intouduin varaamaan liput loka-marraskuun hujakoilla ja hieman huvitti kun ensimmäinen sopiva näytös venyi aina huhtikuulle. Ei sillä että olisivat aiemmat olleet aivan loppuun buukattuja. Ne vain olivat 6-tuntisia Wagnereita… Päätin yllätyksen nimissä sitten siipankin puolesta että niillä emme leffa-ooppera-kokemuksiamme aloittele! Siinähän saattaisi korvan lisäksi puutua vielä peffakin, ja kun ei ollut kokemusta järjestelyistä, niin pisti miettimään että miten sitä pärjäisi sen ison Pepsi Maxin jälkiseurausten kanssa leffasalin hämärässä. Valitsin siis kestoltaan lyhyimmän ja melko lailla kevyimmän: Verdin La Traviatan.

Huhtikuisena, sateisen harmaana iltana sitten saavuimme Kluuvikadun Maximille ja jo heti ovella kohtasimme iloisen yllätyksen: leffateatterin aulaan oli saatu hauskaa oopperan lämpiön tunnelmaa. Teatterissa ei samaan aikaan pyörinyt muita näytäntöjä, vaan aulan täyttivät oopperaan menijät. Pop cornia emme tällä kertaa edes aikoneet ostaa, mutta oopperaa edeltänyt aavistuksen suolainen ruokailu kyllä sai hakeutumaan kioskijonoon sen ison Pepsin ostoon.

Yläaulassa tunnelma sen kun parani. Sinne oli järjestetty naulakot takeille ja sontsille, ihmisiä parveili kauniisti pukeutuneina ja iloisesti rupatellen, oopperaohjelmalehtisiä jaettiin ja viiniäkin oli pystybaarista ostettavissa.

Salin puolella toteutui toiveeni ja valkokankaalla näkyi meidän iltakasilta saliin valuessamme kanssanautiskelijoiden saapuminen New Yorkissa iltapäivän kello yhden näytäntöön iloisine rupatteluineen. Täytyy todeta että meillä väki oli paremmin pukeutunutta, mutta saattaa olla että kellonajalla ja lämpötilalla oli vaikutuksensa asiaan: meillä näkyi rennon siistejä pikkutakkeja ja jakkuja, jenkeillä farkkuja ja lyhythihaisia kesäpaitoja.

Oli ihanaa nähdä alkuvalmisteluja toiselta puolen maapalloa! Tässä vaiheessa esiintymislava oli vielä kaukana, aivan niin kuin useimmiten oikeassakin oopperassa se osaltani on ollut.

Alla olevassa kännykamerazoomauksesta ei valitettavasti näy paikalliset pukeutumiskoodit, mutta kauniit parvet ja aitiot alkoivat hahmottua. Harmistus oli melkoinen kun en ehtinyt kuvata Metropolitanin huimaavan upeaa kattoa, johon kameramies ystävällisesti teki kunnon zoomauksen. Mutta pääasia että olen nähnyt sen! Oli upea! Ja olo oli sellainen kuin olisi itse ollut niska kenossa sitä Nykissä ihailemassa.

Ja entä itse oopperakokemus? Paras ikinä tähänastisista, ehdottomasti! Myös siippa, musiikin suurkuluttaja, oli todella innoissaan kokemuksesta. Ja mikäs oli ollessa kun nykyajan Maria Callasiksi tituleerattu Natalie Dessay veti Violettan roolin huiman upeasti.

Erikoisen koskettavan kokemuksesta teki kuitenkin sen intiimiys. Kuvauksen ansioista siinä yhdistyi oopperan ja elokuvan parhaat palat: musikaalisesti huippu esitys loistavin zoomauksin. Kun koko lavan ja salin sijasta sai zoomin vaikkapa vaan esiintyjän ylävartaloon ja pystyi tämän huuliltakin lukemaan italiaa ja vielä ymmärtämään sen vuosien takaisten opintojen avulla, niin hetki tosiaan kosketti! Kerrankin myös pääsi ihailemaan esiintyjien maskeerauksia, kampauksia, puvustuksen yksityiskohtia ja jopa minimalistisen lavastuksen hienouksia. Tällaisiin asioihin ei yleensä pääse kiinni vaikka sitä istuisi aivan orkesterimontun reunalla.

Esityksen alussa Nykin päässä näytettiin salia ja sen täyttymistä, kahden väliajan yhteyteen oli ympätty back stage -toimintojen esittelyä ja hieman historiaakin ja loppuun vielä liitetty pääesiintyjien haastattelut tuoreine tunnelmineen. Myös Hesassa ilta oli ohjelmoitu oopperaemännän esittelyin ja tervetuliaissanoin, väliajoille oli rakennettu se baari ja varattu mahdollisuus käväistä naapurissa Fazerilla kahvittelemassa, ja lopuksi tuli vielä oopperaemännän tietoisku tulevista vastaavista näytöksistä. Se on saletti että mekin niihin jatkossa taas päädymme ja otamme myös muksut mukaan! Illan aikana sadekin oli tauonnut ja yön hämyssä kotiin kulkiessamme totesimme että nyt ymmärrämme italialaisia perheitä, jotka iltaisin menevät oopperaan viihtymään filtein ja eväskorein varustautuneena.

Suosittelen suuresti, oopperan iloja Sinullekin!

Rinsessallisia herkkuja

Meidän kyökissä kuppikakkuillaan tätä nykyä aivan urakalla. Niitä sitten tietenkin oli tarjolla hetki sitten blogin synttärijuhlissakin. Ja koska olen tuoreeltaan hurahtanut myös sokerimassakoristeluihin, niin leivoin nämä kaksi herkullista intohimoa yhdeksi paketiksi.

Kuppikakut valmistin jo pari päivää ennen juhlaa, niin että kosteus ja mausteet saivat tasaantua. Jo hyvissä ajoin alkuviikosta askartelimme tyttären kanssa koristeet muffareiden päälle. Tuossa vaiheessa minulle oli jo hankittu oikeaoppiset alustat ja marsipaanityökalut, mutta ne ja koristeluun innoittava kirjakin olivat vielä matkalla meille. Nyt siis sävellettiin omasta päästä ja olemassa olevilla välineillä.

Pieni paketti vaahtokarkin makuista kaulintamassaa alkoi kauliintua ja koristautua. Koska blogin verkko-osoite on rinsessallinen, niin tässä syntyy aihioita rinsessaruunuille. Tyttären vastuualueena oli kiinnittää kruununjalokivet. Voin kertoa että oli mieleistä puuhaa! Jo homman alkumetreillä sain kyselyitä että koska voisimme tehdä näitä lisää.  

Sudilla vetäisin pienen tilkan alkoholia kaitaleiden päihin ja näin liimasin ne ympyröiksi. Renkaiden yläpäitä vielä taivuttelin varovasti vähän ulkoneviksi. Vadillinen kuivatusvalmiita kruunuja näytti tältä:

Sitten kaivoimme esiin karkkivärit. Kaapista löytyi tähän hätään ihan vain sitä jauhemaista. Tilkka vihreää väriä hierottiin ei ihan tasaiseksi, vaan paremminkin marmorimaiseksi pinnaksi. Ai että oli hauskaa, melkein tuli kinaa siitä kumman vuoro oli möyhentää massaa. Kaulitusta massasta neiti sitten paineli piparimuotilla tähtiä, jotka meidän mielestämme näyttivät aivan nurmikolta… Tarkoitus oli pursottaa vihreää massaa valkosipulipuristimen läpi vielä kunnon ruohomättääksi kruunujen sisälle, niin että olisi syntynyt mielikuvaa mättäälle mätkähtäneestä prinsessakruunusta. Jos se rinsessa vaikka ois mennyt päiväunille kukkakedolle ja pudottanut ruununsa heinikkoon…

No, siipan poikamiesboksin varusteluun jo aikoinaan kuulunut puristin sitten totesi että yhteistyömme päättyy tähän herkulliseen sessioon ja pätkähti poikki, joten nurmea ei tullut kuin yhteen kruunuun. Loput tytär sitten täyttikin luovasti vaaleanpunaisella tähtisumulla, taivaalta putoilleilla sydämillä ja nonparelliylläreillä. Kruunut alustoineen ja täytteineen nostelimme lasipullojen päälle kuivumaan pohjalta kaareutuviksi ja kakkusten päälle mukavasti aikoinaan asettuviksi.

Juhlapäivänä kiinnitin, oikeastaan liimasin koristeet muffareihin pursottamalla kakkujen päälle tilkan joulupiparikoristetahnaa, pikeriä, ja painamalla kruunuzydeemin siihen. Tältä valmis satsi sitten näytti matkalla juhliin.

Hyvin tekivät kauppansa grillattujen halloum-melonisalaattien ja pikkuisten vuohenjuustopatonkien päälle, ja tulihan taas todettua että skumppa toimii erinomaisena huuhteena niin suolaisille juustoille kuin mausteisille kakuille!

Rinsessallisia herkkuhetkiä itse kullekin toivottelevat

Rööperin rinsessat

Ps. Toinen rinsessoista häkeltyi juhlia seuraavana päivänä kuullessaan että yksi rinsessallinen herkku oli päätynyt sinä päivänä synttäreitään viettävälle naapurillekin. Ja nimenomaan sellainen jonka sisään neiti oli ripotellut sydämiä.

Iiks, miehelle! Äiti, tosi noloo..!

Ylituotanto-ongelma

Kerroin aiemmin keväällä, että tytär oli päättänyt ryhtyä tomaatinviljelijäksi. Eikä minkään valmiin pensastomaatin hoitajaksi, vaan siemenistä asti piti homma hoitaa kotiin. No, onnistuin melko hyvin sulkemaan suuni ja jättämään kertomatta kuinka haastavaa hommaa tomaattien kasvatus on, varsinkin ensiviljelyksiksi. Suuntasimme kauppaan ja palasimme kotiin mukanamme pari pussillista tomaatin siemeniä ja iso säkki kuohkeaa taimimultaa ja muutama saviruukku. Siemeniä pari pussillista sillä oletuksella että jos sieltä nyt muutaman idun sit sais nousemaan…

Parvekelaatikko vuorattiin vesitiiviiksi mustalla jätesäkillä, niin että esikasvatus oli himpun rennompaa aulassa upouudella parketilla. Edellisen parketin kun olinkin saanut kupruilemaan muutaman kukkaruukun ja viljelmäni alla, ja nyt hommassa oli jo kokemuksen mukanaan tuomaa jälkiviisautta.

Pääsiäisenä suoritimme kylvön ja rakensimme kasvihuonemaiset olosuhteet eteiseen päällystämällä laatikko elmukelmulla. Mullasta nousseita kastepisaroita oli aamuisin sitten hauska käydä muovista napauttelemassa alas takaisin viljelyksiin.

Itäminen onnistui tyttären riemuksi about 1.000.000.000 % paremmin kuin olin uskaltanut uneksiakaan, ja reilussa viikossa loodassa oli jo näin tiivis tunnelma!

Kun taimiin oli kasvanut toisetkin hennot sirkkalehdet, oli aika ryhtyä koulimaan taimia. Tyttären mielestä oli onni ettemme viljelleet villitomaatteja, niiden kouluttaminen kun kuulemma vasta puuha olisi ollutkin..! No, olihan sitä tässäkin. Mutta ihan hauskaa puuhaa. Viikon verran olimme keräilleet tölkkien pohjia talteen ja iso paperikassillinen odotti alkuperäissuunnitelmaan kuuluneen ruukkurivistön kanssa meitä istutuspuuhiin.

Ruukut ja tölkit täyteen taimimultaa, jota oli välissä käyty ostamassa taas säkillinen lisää, neidillä tiukka kasteluvastuu ja minä sain kiskoa erittäin hennot taimet maasta ja istuttaa vähän tilavampiin seuraaviin kasvumaihin.

Netistä me ensikertalaiset olimme hakeneet viljelyohjeet, ja ohjeen mukaan siirsimme koulitut taimet ensin viikoksi varjoisampaan paikkaan ja sitten taas takaisin auringon ulottuville. Varjoisa paikka tarkoittaa meillä eteisen lipaston päällystä. Sitä jonka olen kertonut täyttyvän kynttilöillä ja elävillä kukilla ja henkivän harmoniaa. Nyt siis täyttyy taimilla ja mullalla ja henkii… öö… höpsöyttä? maanläheisyyttä? viitseliäisyyttä ja yritteliäisyyttä nyt ainakin!

Tyttären ura tomaattifarmarina aukeni hienosti, liiankin hienosti oikeastaan, sillä Rööperin tomaattitaimistolla tursuaa pian yli äyräiden. Tomaatinviljelyyn isän aikoinaan rakentama kasvihuone purettiin mökiltä vuosi sitten, mökkikin myytiin pois talvella ja lasitetun parvekkeen koko on rajallinen. En tahdo että se muuttuu pelkäksi tomaattimaaksi. Joten taimia on nyt tarjolla, suorastaan tyrkyllä hyviin koteihin!

Kasvatukselliset haasteethan ovat oikeastaan meillä nyt vasta alkamassa. Nähtäväksi jää onko syksyllä tyrkyllä tomaattejakin…

Please, please, please, varaa muutama taimi Sullekin!

Risua, risua!

Ei enää nykyaikana lapsille, vaan tätä nykyä äidille. Eikä enää onneksi peffalle, vaan parvekkeelle! Koivuniemen herran tanssi takalistossa tuli koettua muutamaan otteeseen muksuna, mutta ei siitä ilmeisesti mitään traumoja ole jäänyt, koska nyt keräilen jälleen risuja itseäni varten. Lapsuudessa keräsin niitä nolon nöyryytettynä ja pientä kipua peläten, nyt ihan vain omaksi ja vähän muidenkin iloksi. Ehkä riittävän maalla kasvanut myös kaipaa metsää ikkunamaisemaansa..?

Koivukarahka ja pääsiäiseltä nurkkiin pyörimään jääneet pajunkissat saavat pehmentää lasin takaa näkyvää vastapäistä tiiliseinää, ja viedä mut mielikuvissani metsään.

”Metsän poika tahdon olla…

… Kenen ääni kiirii siellä?

Metsän immen lempeän!

Liehtarina miehen tiellä

Hienohelma hyppelee,

Ja kultakiharat liehuu…”

Kyökkinesessäärit

Pärjään oikein hyvin ilman etanapannua ja mäyräkoiranmuotoisia jälkiruokalusikanlepuuttajia, mutta muutama juttu on kyökistä ehdottomasti löydyttävä. Kuva tiivistääkin ne ytimekkäästi:

maku ja tuoksu!

En (melko tunnetusti) ole kovinkaan innokas ruoanlaittaja. Jätän suosiolla hifistelyn siipan hoidettavaksi. Hän on siinä taitava ja ottaa asiasta vielä ilon irtikin, itse vain ruokin joukkoja olosuhteiden pakosta. Minä vuorostani iloitsen istuutuessani valmiiseen pöytään herkuttelemaan. Tai istutellessani rosmariinia kauniiseen ruukkuun kukoistamaan. Yrttiä on sitten ohikulkeissa mukava kyökissä hipaista, kevyesti hieraista lehteä sormenpäitä vasten ja vielä pitkän ajan päästä nuuhkia vienoa aromia kämmenessä.

Huolimatta tästä ei niin intohimoisesta suhteesta ruoanlaittoon on keittiö kuitenkin mullekin se kodin sydän. Meillä se vielä sijaitseekin keskellä kotia, joten on varsinainen hermokeskus. Muksut saavat aamuisin heräillä tutun turvalliseen rohinaan, kun aikaisin noussut äiti rouhii kahvipapuja ja illalla nukahtaa tuttuun hurinaan, kun mamma on käynnistänyt pesukoneen. Ne kaksi ehdottoman, ehdottoman välttämätöntä apparaattia mun kyökissä!!!

Maukkaita tuoksuja Sinunkin päivään!

Ei menny ihan niinku Strömsössä

Ei lähimainkaan! Piti tulla taas pari kivaa tyynyä vanhoista paidoista, mutta tulikin pari myttyä ryntäntynttyä ja irvisteleviä saumoja. Ja harmistus. Ja pikainen poistuminen tilkkupiiristä. Ja pari kirosanaakin kukaties…

Olin mennyt tilkkudaamien kanssa kiireessä höpötellessäni ompelemaan tyynyjen reunakantin ja takakappaleet väärässä järjestyksessä ja myttyähän sitä tuli. Viikon verran laskettelin verenpaineita alemmaksi ja otin uuden yrityksen. Tarkoitus oli purkaa parilla edellisellä kokoontumiskerralla aikaansaadut ompeleet. Tähän purkamiseen olin siis itseäni psyykannut viikon verran, se kun ei todellakaan ole mun vahvuusalueitani…

Kiltisti kaivoin ratkojan esiin ja ratkoin muutaman tikin. Sitten aloin katsella työtä vielä kerran: ompeleen pituus oli ollut jostain tuntemattomasta syystä johtuen säädettynä normaalia pienemmäksi ja tikki siis erittäin tiuhaa. Suoraa saumaa kahdessa tyynyssä kaksi kierrosta neljällä sivulla ja sitten vielä siksakit kaikkien reunojen ympäri. Kahdessa 50*50 senttisessä tyynyssä se tekee siksakit oikoenkin 12 metriä tiivistä tikkiä. Ei pirulauta, ainakin 11,97 m liikaa mun kärsivällisyydelleni!!! Ja eihän tähän edes tarvita siksakeja, kun reunakaitale käännetään itsensä ympäri! Ei oo taas ollut järki pätkän vertaa mukana puuhailuissa!!!

Ei kun leikkuualusta, viivain ja leikkuri kehiin, saumat auki ja kiltisti uuden kanttausnauhan ompeluun. Kieli vielä keskelle suuta ja suu vähän aiempaa supumpaan, niin johan alkoi se aurinko paistaa risukasaankin. Ei tullut takkia eikä liiviä, vaan sittenkin pari alkuperäissuunnitelmaa vähän pienempää, mutta edelleen kivaa tyynyä.

Tyynyt ovat ihanan pehmeät poskea vasten ja sydäntä hykerryttävät ystävien reaktiot, kun purkamisrupeamaan valmistautuessani purin turhautumistani Facessa. Sain välittömästi usemmankin avuntarjouksen aina Pohjanmaata myöden. Jatkossa tiedän mihin lähetellä vikatikkejäni. Kyllä ystävissä on voimaa, ihanaa kun löytyy taitajia niin moneen lähtöön! Kiitos rakkaat <3

Käsintekemisen myötä- ja vastamäkiä Sinullekin!

Kuulumisia kuppikakkukyökistä

Meillä on taas viime aikoina leivottu useaan otteeseen cup cakeja tai tuunattuja muffinsseja, hur som helst. Muffarit tuntuvat olevan yksi niistä jutuista jotka meillä ovat joko on tai off, eli joko niitä tehdään monesti peräkkäin tai sitten annetaan muffinssipeltien pölyttyä pari vuotta putkeen. Nyt tuntuu olevan taas leivontaputki päällä.

Useimmiten leivon muffarit piimäkakkutaikinan ohjeella. Se toimii herkullisesti muffareissakin ja leivonnaiset myös säilyvät kuohkean kosteina useamman päivän. Siis silloin kun niitä on tehnyt reilun satsin, perhe kun rakastaa maustekakun makuja. Oheinen normaalireseptillä tehty satsi ei meillä montaa päivää vanhene:

4 dl (vehnä)jauhoja
3 dl piimää

2 dl sokeria
1 dl voisulaa
1 tl ruokasoodaa
2 tl neilikkaa
2 tl inkivääriä

Varsinaisesta reseptistä olen karsinut pois desin rusinoita ja teelusikalliset kanelia ja pomeranssinkuorta. Makunsa kullakin, eli kukin taaplatkoon tyylillään. Teen yleensä satsin yli kolminkertaisena (koko litran piimäpurkki käyttöön!) isossa vadissa. Nämä kun tosiaan säilyvät usean päivän ajan vastaleivotun oloisina, oikeastaan vaan paranevat päivän, parin seisotuksella. Herkullisuuden lisäksi tässä reseptissä kiehtoo helppous:

Sekoita kuivat aineet. Lisää piimä ja sulatettu voi. Sekoita vielä kerran ja kauho muffinssivuokiin. Vuoat uuniin 20 minuutiksi 175 asteeseen. Parikin pellillistä paistuu näppärästi kiertoilmalla ja väri on kauniin ruskea varjossakin paistuneilla. Sen jälkeen jäähdytys ja koristelu. Helppoa ja herkullista!

Koristelu hoituu tietenkin käyttötarkoituksen mukaan: kaksostytön ja –pojan yhteisissä juhlissa vuoat ovat sinisiä ja punaisia ja koristeet myös. Korisbuffaan muffareiden päälle pursotetaan sokerikuorrutteella NMKY:n lisäksi sen selkäänsä saavan jenginkin nimi… jotain lohduketta heillekin…vitsivitsi. Pääsiäisenä koristelu hoitui sokerikuorrutteella ja oranssi-keltaisilla strösseleillä, homman sai hoitaa kylään tullut kummityttö. Sillä välin minä siistin niitä muffineja, jotka olin liian suurien, mutta ah niin kauniiden paperivuokien vuoksi joutunut paistamaan ilman muffinssipellin antamaa reunatukea. Mutta kyllä muotopuoletkin kauppansa tekivät kun ne kauniisti koristeltiin. Lisää herkuttelua luvassa 1-vuotisjuhlilla!

Aunt Jemima

Tällainen paketti, tai rehellisyyden nimissä tällaisia paketteja tuli vastaan tovi sitten ruokakaupan ”Amerikan ihme” – hyllystä. Pannukakkujauhe uusavuttomille tai muuten vain tumpeloille…

Äitini paistaa herkullisesti tuoksuvaa pannaria pellillisen tai ainakin muhkean pannullisen aina kun vaan syystä tai toisesta lämmittää uunin. Minä taas en paista pannukakkuja koskaan. Lapset mieltävätkin pannarin mummin erikoisherkuksi. Pääsiäisenä kuitenkin yllätin perheen pannukakkuaamiaisella.

Taikina tehdään sekoittamalla jauhetta haluttu määrä ja vettä + öljyä tuohon määrään sopivasti suhteutettuina. Sitten vain satsi turpoamaan muutamaksi minuutiksi. Lisäsin paketin kyljen vinkin mukaisesti taikinaan hieman ruskeaa sokeria, meiltä sitä löytyi intiaaniversiona, ja pari teelusikallista kanelia. Ja kyllä levisi paistamisen myötä uskomattoman herkullinen tuoksu ympäri kotia. Mikäs sen mukavampi tapa heräillä?

Tällä kertaa valitsin helpoimman tavan eli pikkulettupannun sijasta otin käyttöön ison pannun ja paistoin jokaiselle yhden paksun pannarin. Paksun ja kuohkean. Jatkossakin tulen suosimaan Jemima-tädin jauhetta, koska se on ihan huippua: lopputulos on herkullinen, kuohkea ja kauniskin, sillä pannari kääntyy öljytyllä pannulla kauniisti eikä kirraa kiinni lainkaan. Näin mulle yleensä käy lettujen kanssa…

Pannarin päälle valuttelimme vielä tilkat vaahterasiirappia ja kasasimme isot keot kesällä mökiltä poimittuja villivattuja ja metsämansikoita. Vastarouhituista pavuista keittäytynyt kahvi ja hedelmälihainen appelsiinimehu viimeistelivät autuaan aamiaisen.

Voi pojat että oli hyvää! Ja herkullista huomenta Sullekin!

Sokerileipurin opissa

Sain kutsun ystävältä Fantasia-kakkuiltaan tiedolla että ”joku julkku” opettaisi illan mittaan meitä tekemään kakkukoristeita. Työpäivän päälle hyppäsin sitten junaan ja matkustin aina naapurikaupunkiin saakka uusia oppeja ammentamaan.

Koulutustilassa Vantaan aikuisopistolla tapasimme iloisen puuhakkaan naishenkilön. Kakkumaailmaan ja leivontablogeihin juuri perehtymättömänä ihmisenä meni hetki ennen kuin tajusin kenen oppeihin olimme päässeetkään. Hauska opemme kun ei ollut enempää eikä vähempää kuin Suomen suosituimman leivontablogi Pullahiiren pitäjä ja kakkujentekomestari Taru Vihavainen! Leivonnan, kirjan kirjoittelun ja lapsiperheen arjen pyörityksen lomassa Taru pitää Vantaalla siis myös kursseja aiheeseen liittyen erilaisilla teemoilla.

Ilta oli herkullinen, kuinkas muuten! Muutamassa tunnissa saimme tehopaketin tietoa erilaisten massojen ominaisuuksista ja valmistuksesta, niiden värjäilystä ja muotoilusta sekä keittiöhygieniasta. Henkeä pidätellen seurasimme miten yksi kurssilaisista kauli marsipaanilevyn pyöreäksi ja sai kauniisti nostettua sen täytekakun päälle ja reunat laskeutumaan sulokkaasti kakkua myötäillen. Niin pelottavaa ja niin helpon näköistä! Madalsi kummasti kynnystä tehdä itsekin sama perässä. Tässäkin lajissa tosin tuli todettua ja todistettua että välineillä on väliä! Kun kaulinta-alusta ja kaulin ovat sellaiset ettei materiaali takerru kiinni jo kättelyssä niihin, niin lopputulos muistuttaa suuremmalla todennäköisyydellä henkeäsalpaavaa unelmaa, kuin se kaulimeen tarttunut +repeillyt massa.

Illan mittaan pääsimme värjäilemään valkoista marsipaania mitä kauniimpiin sävyihin Tarun suosittamilla geeliväreillä ja muotoilemaan niitä ihanilla muoteilla. Sokerimassasta muotoilimme käsin viehkeitä ruusuja vain lusikan ja voipaperipalan avulla. Niin näyttävää ja niin helppoa, jipijajee! Koristeita värkätessä syntyi ideoita mitä ihanimmista kakuista. Onneksi kohta koittaa kesä lukuisine juhlineen!

Voinee sanoa että hurahdin hommaan ja kotiin ei olisi malttanut lähteä. Onneksi ystävä oli varannut koppansa täyteen rasioita, joilla minäkin sain tuotokseni kuskattua ehjinä kotiin.

Näitä sitten tyttären kanssa iltamyöhällä vielä aseteltiin työpöydälle kuivumaan yön yli. Ja tietenkin näytille, niin että koko perhe pääsi huudahtelemaan asiaankuuluvat aih ja voih… Tytär varasi jo osan koristeista omaan synttärikakkuunsakin. Aikas hellyttävää, kun ottaa huomioon että syntymäpäivänsä on vasta syksyllä.

Kun koristeet olivat päivän verran saaneet kuivahtaa, pakkasin ne takaisin kansien alle. Mutta tällä kertaa en käteviin pakasterasioihin, vaan näyttävästi esille niin että saatoin jatkaa niiden ihailua.

Pääsiäisen mittaan osa koristeista päätyi jo somistamaan muotopuolia muffineja. Saatiin kahvipöytään vadillinen herkullisesti karvasmantelillekin maistuvia pääsiäiskukkia. Hyviä olivat, nam nam! Nyt pitää päästä retkelle Herttoniemen Bake & Party-kakkutarvikepuotiin. Ystävä siellä jo tänään vieraileekin ja lupasi tuoda minulle muutaman välttämättömyyden alkuun pääsemiseksi. Mutta pitäähän sinne varustetaivaaseen päästä itsekin hipelöimään! Kaupoista ilmeisen loppuunmyydyn Tarun kirjan tilasin netistä saman tien kurssin jälkeen. Ja tukussa pitänee myös käväistä hakemassa hyvää marsipaania ja paljon, kaupan pikkupötkylät kun näyttävät nyt kovin siroilta mun silmissä…

Jos oikein intoudun, niin saattaapa askarteluitani löytyä myös blogin synttärijuhlien tarjoiluista...

Munaisaa pääsiäistä!

Perheemme pääsiäiskoristeet tuntuvat muodostuvan lähinnä munista. Nuorena parina innostuimme siipan kanssa maalailemaan tyhjiksi puhallettuja munankuoria. Näimme Lahden taidemuseossa Fabergén munia ja ryhdyimme rustaamaan vahvoilla väreillä kultamaalisomisteisia luomuksia. Viisitoista vuotta ja neljä muuttoa myöhemmin tiusta on jäljellä neljä kuorta, jotka kohta alkavat saada osakseen yhtä kunnioittavaa ja varovaista käsittelyä kuin alkuperäiset innoittajamme. Tänä vuonna ”fabergémme” päätyivät munapuun oksille.

Venetsiassa lasihulluuteni laajeni lasimuniin Muranon tehtaalla niiden väriloistoa ihaillessa. Keräilyhimo ei onneksi ole kuitenkaan riistäytynyt käsistä ja kokoelmat ovat karttuneet vain muutamalla munalla.

Pari laatikollista näitä puumunia roikkui meillä vuosikausia haarautuvista kattolampuista. Remppaevakkomuuton yhteydessä lamput läksivät kiertoon ja munat ovat pysyneet laatikossa jo pari pääsiäistä. Raahasin taannoiselta maakuntamatkalta näyttävän risun parveketta somistamaan, ja olin ajatellut ripustaa nämä siihen. Oksa näyttää kuitenkin niin hauskan herkältä ihan sinällään parvekkeen seinää vasten, että joudun keksimään näille vielä jonkun muun paikan. Ehdotuksia?

Olemme muksujen kanssa käyneet parina vuonna askartelemassa pääsiäismunia niin Tuomiokirkon kuin Suomenlinnan kirkon kryptissa. Hauskan touhukasta pääsiäiseen laskeutumista, kun illan huovuttaa + lakkaa + maalaa + liukuvärjää + käärii ja koristelee mitä erilaisimpia munia. Nämäkin ovat niin arvokkaita, mamin kruununjalokiviä <3 Kummasti tuntuvat houkuttelevan maljan mylläykseen yhtä sun toista, isompaa ja pienempää vierailijaakin. Jahka lapset ovat kasvaneet ohi askarteluiltaiästä, taidamme siirtyä kotona tee- ja sipulinkuorivärjäysten saloihin perehtymään, tietenkään unohtamatta riisinjyväkuviointeja.

Munakranssi on tarttunut mukaan matkan varrella ja somistanut jo monta vuotta ulko-oveamme. Kuten kuvasta näkyy, ovea on läimäytelty kiinni joskus sellaisella vauhdilla että kranssikin on lennähtänyt rapun lattialle ja kuorissa on säröjä. Tänä vuonna kranssi jäänee eteislipastoa koristamaan. Meillä kun on uusi, paloturvallinen ulko-ovi johon talon turvallisuusvastaava, alias siippani, ei anna pikkurouvan lyödä naulaa johon koristeen ripustaisi. Huoh, tämä on sitten hinta jonka saa maksaa kun perheen kummatkin aikuiset puuhailevat ajoittain pelastus- ja turvallisuuskysymysten parissa… Ja juu, on kokeiltu niin tarra- kuin imukuppikoukkuja. Eivät pysy!!!

Jääkaapissakin kököttää jo yksi maalattu taideteos, kun perheen taiteilija otti varaslähdön pääsiäiseen. Tovin jo jännittelimme jääkö tämä yksilö tänä vuonna ainoaksi maalatuksi kananmunaksi, kun kovasti ovat kauppojen munahyllyt ammotelleet tyhjyyttään viime aikoina. Lapsetkin olivat jo huolissaan tästä akuutista ruoka-ainepulasta: onko vuosien perinne munien maalailusta isovanhempien kanssa katkolla tänä vuonna?!? Ei ole, isoäiti on löytänyt jostain päin munapulan riivaamaa Suomea munia maalailtavaksi.

Pääsiäisen luvatussa maassa Saksassa asuvat ystävät ovat useana vuonna muistaneet meitä ihanilla marsipaaniherkuilla niin joulun kuin pääsiäsen aikoihin. Namit on pistelty napaan hyvällä halulla heti, mutta onpa joistakin herkkuhetkistä muistot munankuorina vielä tallella.

Ja totta kai meiltä löytyy myös paljon suklaisia munia! Meillä kun tipu käy ne munimassa piiloihin pitkin poikin kotia jo Pitkäperjantain vastaisena yönä. Heräämme siis Pitkäperjantaisin hyvin, hyvin aikaisin… Hieman epäkristillistä, mutta saavathan lapset heti loman aluksi päästellä sokerihimon valloilleen ja loman mittaan verensokerit ehtii taas jo tasaantua. Ei tarvitse sitten kouluun palailla ihan sokerihumalassa… Seliseli, oikeasti se taitaakin olla se tipu joka ei malta pidempään munia jemmata eikä myöskään odotella hauskojen piilojen etsimistä. Sille joka ei vieläkään taivu selityksiini, voin antaa myös historiatietoa vakuuttelun pohjaksi: Menneet pääsiäiset olemme viettäneet mökkeillen ja mökkioloissahan ei ole yltäkylläisesti säilytystiloja. Tipun henkilöllisyys olisi saattanut siis kaappitilan rajallisuuden nimissä paljastua ja traumatisoida tipua hartaasti odotelleet ja yhäkin jossain määrin (sain tänä vuonna ensimmäisen kerran ostoslistatoiveen…) odottelevat lapsiparat. Riittääkö jo? Riitti tai ei, meillä munia syödään jo perjantaista alkaen!

Voinee sanoa että munakokoelma alkaa olla mittava :). Ja ensi vuonna sen on taas tarkoitus karttua entisestään. Vuokrasinpa naapuriltakin juuri ylimääräisen kellarikomeron munavarastoksi…

Munaisaa ja mämmistä pääsiäistä Sinullekin!

Haastetta kerrakseen: Gloriosa Rotschildiana, osa 1…

Ystävä kävi kevätmatkalla Hollannissa ja tietenkin pistäytyi myös Amsterdamin kukkatorilla. Matkalta hän viestitti että tuo minulle tehtävän… Kutkuttavan jännittävää odottelua siis tovi, onneksi oli treffit sovittuna pian matkan päälle!

Tavatessamme sain käteen ihanan tulppaanikuvioisen kassin ja sen uumenista suloisen kortin, jossa onniteltiin tuota pikaa 1-vuotiasta blogia, kukkaprosarin ja ruskean, rei’itetyn paperipussin. Pussista löytyi noin kymmensenttinen juuren pätkä ja alkavaa versoa sen päässä. Ystävällä oli ollut suuri huoli siitä että juuri oli varmasti saanut hengitettyä tapaamiseemme saakka. Todettuaan juuren versovaksi hän hymyillen luovutti tehtävän, suoranaisen haasteen minulle. Nyt tuli aika ja paikka parvekepuutarhurin näyttää kyntensä ja kasvattaa juuresta kukoistava kukka!

Gloriosa Rotschildiana ei sanonut siihen päivään mennessä minulle yhtikäs mitään. Kasvien suomenkieliset nimet ovat päästäni jatkuvasti kadoksissa ja latinankielisiä sinne ei vielä toistaiseksi ole kovin montaa mahtunut. Toivottavasti toiste toisin tämäkin asia! Jos ryhdyn latinaa lisää oppimaan, niin ehdottomasti haluan aloittaa jatko-opinnot kasvien nimistä. Mitä hiton iloa on siitä että osaa latinaksi hokea purjehtimisen välttämättömyyttä..?

No, ajattelin että onneksi meillä on Google. Tavasin nimen ruutuun ja käynnistin haun. Löysin useita linkkejä, mutta edelleenkään en ollut juuri hullua hurskaampi. Tai no, tiesin suunnilleen minkä näköisen kaunottaren pitäisi ruukusta putkahtaa (tosin en tiennyt oikeaa kokoa ruukulle…) ja aloin tiedostaa sen että kasvatus ei hoidu samalla rentoudella kuin pääsiäisruohon idätys. Vai olinko ymmärtänyt alla olevan kasvatusohjeen mielestänne väärin?

Hardiness zone : -mini 15ºC in winter.  Germination : seedlings under cover to 28 ° C using 50% of potting soil and 50% sand.  It is recommended that up to 5 hours of bright light by day (Sun or neon) to stimulate the maximum germination. It can be up to 6 weeks, or even to the beyond. To succeed there must be lots of light and heat. Soil property straightened, moist but not soggy.

Että näin. Ensin kuitenkin onneksi luin ohjeen pussin kyljestäkin. Välillä apu ja valaistus ovatkin lähempänä kuin oletamme ja niinpä minullakin ymmärrys lisääntyi olennaisesti, kun vaan maltoin keskittyä ohjeisin, jotka oli muilta mailta kannettu käteen saakka!

Nyt siis vaan hommiin. Ruukuksi taidan valita jonkun vähän reilumman, ehkäpä jopa laatikon, koska vaikuttaa siltä että jos kaikki menee hyvin, niin kesän mittaan tarvitsen myös köynnösritilän. Ja kukka paljon kastelua! Seuraavaksi haen kaupasta multaa ja haalin jostain hiekkaa. Helsingin keskustassa sitä ei saakaan ihan lähimmästä puodista, eikä vielä lumen alta puiston hiekkalaatikostakaan ;). Ja lapset pitää ohjeistaa olemaan maistelematta tätä myrkyllistä kaunokaista.

Huomasitko muuten ylipursuavan optimismin ja itsevarmuuden otsikoinnissa? Osa 2 kertonee siitä mitä on nähtävissä about 6 viikon kuluttua...  Jos tunnistat kasvin ja osaat kertoa mahdollisen suomenkielisen nimen sille + ennen kaikkea antaa vinkkejä jotka mahdollistavat tarinaan sen osan 2 ja vaikka 3, niin panehan kommenttia tulemaan!

African Flame Lilly? Afrikan liekkililja..? Niinkö?

Terassikelejä odotellessa

Kävin viikonloppuna virittäytymässä jo ensimmäisiin terassikelien odotuksiin Kellokoskella kuuluisan sairaalan kupeessa. Aivan sairaalaa vastapäätä sijaitsee ihastuttava, aavistuksen rähjäromanttinen tai muuten vaan nykyään boheemissa kuosissa oleva vanha ruukinmiljöö. Nautin rinsessallisessa seurassa vanhassa makasiinissa ihanan aamiaisbrunssin ihastuttavassa Kinuskilla kahvilassa.

Seuralaiseni oli houkutellut meidätkin sinne aamutuimaan herkullisella postauksellaan aiemmin talvella. Vatsa täynnä italialaisia ja espanjalaisia munakkaita, vastapaistettuja sämpylöitä ja muffineja sekä mehukkaita hedelmiä ja herkullisia juomia saimme vielä jälkkäriksi kuulla paikan iloiselta emännältä tulevia suunnitelmia kesäksi.

Makasiinia vastapäätä kun on raunio, jonka kahvilan ja kaupan pitäjät ovat raivanneet romusta, rakentaneet esiintymiskorokkeen ja sisustaneet jo talveksikin paikkaa tallilyhdyin autioissa ikkunoissa tuikkimassa. Voin sielun silmin nähdä pienet bistrojen taittotuolit ja pikkupöydät rauniossa viimeistenkin lumien sulettua, villiviinin kiipeilemässä kesän mittaan pitkin nyt vielä rujoja betoniharkkoseiniä ja kurkottelemassa ikkuna- ja oviaukoista kohden taivaita. Kenties värikkäitä paperilyhtyjäkin elokuun pimenevissä illoissa ja ennen kaikkea elävää musiikkia estradilta pitkin kesää.

Tänne pitää palata kesällä, lähde mukaan!

PS. Terassikelien kylmäharjoittelun voi jo tuota pikaa aloittaa kuumasti saunan lauteilta viileälle terassille viuhahtamalla…

Eksoottisempi karkkipäivä

Ystäväni hiihtolomaili Japanissa ja sain tuliaisiksi sikäläisiä herkkuja. Jelloa muistuttavan, kauniisti kirsikankukkakuvioidun jälkkärihyydykkeen ja nämä riemastuttavat pienet tytöt ja pojat. Lienevät sikäläinen versio meidän Kiss-Kiss –karkeista?

Ovat niin suloisen näköisiä, että paketti on toistaiseksi pysynyt avaamattomana. Perheessä on kuitenkin taas nousemassa vaatelias sushi-kuume, jota toistaiseksi on rajoittanut kokkailuajan puute. Ehkäpä pääsiäispyhinä on hyvä hetki polkaista tuotantolinjasto käyntiin kyökissä ja illan mittaan sulatella wasabisia herkkuja imeskelemällä näitä.

Anoppi osaisi tämän lausuakin, minä "tyydyn" kirjoittamaan

ボナペティ

eli hyvää ruokahalua!

PS. Olethan kirjautunut lukijaksi ja ilmoittautunut mukaan pääsiäistä vielä vähän myöhempään juhlintaan?