perjantai 28. helmikuuta 2014

Key Westin liikennevalot

Anoppi toi viimeisimmältä Jenkki-matkaltaan Key Westistä mulle tuliaisiksi liikennevalot. Ei itse ehkä asiaa ihan näin ollut fundeerannut, mutta sillä nimellä tuliainen nyt meillä tunnetaan. Kulhollinen kauniita ja ah niin hyväntuoksuisia saippuoita liikennevalojen väreissä päätyi heti vessaan. Koko toaletti tuoksuu nyt Key limen, Wild Passionin ja Bergamontin sekä grapefruitin yhdistelmälle. Raikkaiden sitrusten ja passionhedelmän eteeristen öljyjen huumaava tuoksucoctail lyö suloisesti vastaan heti kun pikkulan oven avaa.


Näillä pitäisi olla erityisen hyvä aikoinaan suihkussa helliä kuivimpia kohtia ihosta. Siis jos jollain nyt sellaisia sattuu olemaan vaikkapa jaloissa, polvissa tai kyynärpäissä. Ihan koko listaa en tuosta prosarin annista omakohtaisesti vielä allekirjoita, mutta jotain kyllä juu.

Tuo yllä mainittu aikoinaan ei nyt tarkoita sitä että jäisin totaalikuivuutta kropan osalta odottamaan, vaan vain sitä etten vielä ole raaskinut näitä ottaa käyttöön. Nautin ensin tuoksusta ja ulkonäöstä aikani, sitten vasta alan helliä ihoa näillä. Anopille nauroinkin että saippuat pysyvät kulhossa niin kauan kunnes pölyyntyvät, ja ne on pölyisyyden vuoksi jo kertaalleen käännelty ympäri.

Sitä en vielä tiedä että tapahtuuko käyttö sitten liikennevalomaisessa järjestyksessä: On valo vihreä, nyt... Laulun sanojen mukaan vihreällä saa vaikka laulella. Ehkä mäkin sitten liityn siinä vaiheessa suihkussa laulajien joukkoon. Vaikka yhdelle tutulle juksasinkin sitä tekeväni jo nyt hänen kysellessään innolla lauluharrastuksestani. Jota ei siis ole. Muilla perheenjäsenillä niitä on sitten munkin edestä, joten uskaltaudun hyvillä mielin toivottelemaan ihanaa Suomalaisen kulttuurin päivää! Itse juhlistan sitä menemällä tyttären cheerleading-näytökseen. Siihen kulttuuriin taas sopii paremmin Key West ja rahkapullan sijaan himottaakin nyt ihanan pirtsakka Key Lime Pie...


keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Haastettuna "nyt kyllä ottamaan ja.."

Tulin haastetuksi tekemään kolme rästissä roikkuvaa hommaa, ja laatimaan tilinteon tekemisistäni. Haaste tuli Neuloo ja purkautuu -blogista ohjeistuksella TEE JOTAIN, MITÄ EI OLE TULLUT TEHTYÄ, VAIKKA “ON KYLLÄ OLLUT MIELESSÄ!”. Säännöt olivat selkeät:
  1. Valitse kolme roikkuvaa asiaa ja hoida ne. Asiat voivat olla mitä tahansa suuruusluokkaa. Pääasia, että ne ovat jostain syystä jääneet tekemättä ja ehkä vaivaamaankin.
  2. Kerro niistä ja mainitse myös, keneltä olet haasteen saanut.
  3. Haasta muita, jos tuntuu siltä.   
Härkää sarvista ja hommiin! Rästilistaa on nyt purettu kolmen kohdan verran. Ei välttämättä tärkeysjärjestyksessä, mutta kolme kohtaa kuitenkin :). Olen:
1) Virkannut vauvanpeiton palaset yhteen, nirkkonut reunat ja höyryttänyt peiton sileän siistiksi. Saanut siis peiton valmiiksi ja viikannut kaappiin odottamaan että jostain putkahtaisi maailmaan poikavauva, jolle peiton voisin antaa. Musta kun sen värit ovat ihan pojan värit. 


Töiden valmistuminenhan on hauskaa ja palkitsevaa, mutta tuo vihoviimeinen loppurykäys taitaa olla mun heikko kohtani. Houkuttaa niin paljon enemmän aloittaa uusi työ kuin tehdä edellinen loppuun. Tästä seuraa se että afrikkalaiset kukat odottavat edelleen lasipurkissa virkkautumista shaaliksi tai ponchoksi, seuraavan peiton palaset ovat about kasassa ja taas uusi peitto tuloillaan. 

Tässä rästilistaruksaushuumassa tosin levitin palat eilen lattialle ja sommittelin värejä ajatuksella rykäistä torkkupeittokin valmiiksi. Kunnes tajusin vaihtaneeni koukun numeron tai pari pienempään ja tarvitsevanikin aika paljon lisäpaloja kunnon kokoisen peittoon. Homman saa siis näinkin pois rästilistalta roikkumasta ;) Mutta juu, olo on huojentunut kun edes yksi keskeneräinen onkin valmis.

2) Kuopus laulaa neljättä vuotta Cantores Minores-kuorossa. Heti alusta asti eskarilaisena tuli vanhempainyhdistykseltä pyyntöjä osallistua poikien välipalakanttiinitarjoiluun. No, meillä isoisä hoiti pitkälti kuorokuljetukset ja itse olin vain erittäin, erittäin harvoin paikalla kuoron tiloissa. Lisäksi olin töissä. Lisäksi lapseni vasta aloitteli harrastusta. Lisäksi ajatus lauantaimakkaraleipien teosta kuvotti mua. Se oli se suurin syy jättää homma rästiin. 

Pojan kuoroura jatkui koraali- ja capellakuorojen kautta varsinaiseen A-kuoroon. Harjoitustahti kiristyi koulupäivien samaan aikaan pidentyessä ja urheiluharrastuksenkin muuttuessa koko ajan vaativammaksi ja aikataulujen tiukemmiksi. Olin entistä kiitollisempi siitä että jotkut tekevät minunkin lapselleni välipalaa.

Kun sitten päädyin vielä hetkellisesti kotiäidiksi, otin itseäni niskasta kiinni ja varasin oikein kaksin kappalein kanttiinivuoroja itselleni. Ensimmäinen vuoro tosin jäi heti tekemättä pojan sairastuttua. Toisen, tai siis ekan, tein maanantaina. Ja se oli hauskaa! Muutamassa tunnissa tutustuin useampaan poikaan ja vanhempaan kuin menneinä vuosina. Näin myös lapsukaisen kuoroisoveljen, jonka kanssa olen kyllä viestitellyt, mutta nyt on nuorukaisella kasvotkin. Ja kädessä oli kumihanskat kun makkaroita käsiteltiin, hallelujah! Varaan jatkossakin vuoron tai pari kuukausittain. Oli myös hauska nähdä lapsen jännittynyt ilme, kun tuli välipalaa äidiltä ostamaan. Onneksi tämä laskentaekonomi selvisi kunnialla euron ostosten yhteenlaskusta, ja lapsi pystyi rentoutumaan kaverien keskuudessa.

3) Olen useana aamuna katsellut kaunista aamuruskoa ja miettinyt että Kaivarin rannat ovat aivan ovenavauksen päässä kotoa lenkille kutsumassa. Mutta en ole "ehtinyt", koska olen innolla säntäillyt jumppiin aamupäivisin. Kunnes ystävä pani jumppasalille tekstarin ja pyysi seuraavana aamuna kävelylle. Ou jee! Kaivoin kävelysauvat esille todetakseni piikkien olevan ruosteessa. Niitä on siis ulkoilutettu viimeksi vuosi sitten... Nyt teimme tunnin rivakan lenkin aamun raikkaassa ilmassa höpötellen kuulumiset ja voi että oli voittajaolo!!! Homma otetaan tuota pikaa uusiksi.

Kyllä se niin vaan on että kun ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyy rupeamaan, niin heti helpottaa. Yksi takaraivossa nalkuttava muistutusääni kerrallaan vaimenee hommien edetessä. Nyt mulla onkin listalla enää:

  1. käydä pitkästä aikaa verenluovutuksessa
  2. virkata ne kukat kiinni toisiinsa joksikin jutuksi
  3. sopia seuraava työharjoittelupaikka
  4. aloittaa kunnolla se dieetti jonka päätin aloittaa jo maanantaina
  5. puhdistaa ilmanvaihtoräppänät ympäristöineen
  6. parsia pojan viime talvena ratkennut pipon sauma
  7. tehdä helmikuun juoksulenkki osana "lenkki kuussa" -projektiani
  8. ommella pari keskeneräistä tilkkupeittoa valmiiksi...
  9. ja opetella elämään listoitta ja antaa hommien olla jos on ollakseen. Ei ne työt kuitenkaan tekemällä multa lopu.

Haasteen viimeisen kohdan mukaan pitäisi haastella muita jos siltä tuntuu. Tuntuu ja ei tunnu. Pyydänkin että kirjaatte kommenttiosioon omia rästejä ja fiiliiksiä niiden tiimoilta vaikkapa noin niinkuin vertaistukimielessä. Toki jos joku bloggaaja haluaa tästä omankin päivityksen tehdä, niin kaikin mokomin! Jään odottelemaan mistä kaikesta muusta voikaan ottaa listapaineita itselleen...



maanantai 24. helmikuuta 2014

Olipa kerran housunpuntti

Ja olipa kerran yllätys! Kun nämä kaksi asiaa yhdistää, saa lopputulokseksi sen tilkkuterapiakerran, jolla ihana Ulla kantoi eteeni ihanan kirjan ja totesi minun tulleen heti mieleensä kirjan nähdessään. Häikäistyneenä koin onnea saadessani selailla toisen upouutta houkuttelevaa kirjaa, ja laina-ajan pituutta tiedustellessani meinasin pudota tuolilta kuullessani ettei kyseessä olekaan laina, vaan lahja! IIKS, ihanaa!!!

Puoliksi suomalaistaustaisen tekstiilisuunnittelija Laura Sinikka Wilhelmin ideoima ja Marjo Koivumäen kuvaama kirja on hurmaava ja ällistyttävä! Olin kuvitellut hyvinkin systemaattisesti hyödyntäväni vanhoja tekstiilejä uusissa tilkkutöissäni, mutta nyt tunsin itseni melkoiseksi noviisiksi. Niin mahtavia ja piirun tarkkoja uusiokäyttöideoita tämä kirja tarjoilee niin vaatteisiin, asusteisiin, lasten leikkeihin kuin kodin sisustukseen.


Ensimmäisenä silmään pistivät erilaiset farkkutyöt. Ehkä sillä että juuri äsken niitä olen itsekin työstänyt mm. isoksi kassiksi. Tämä istuintyyny pani huokailemaan ihastuksesta. Pakko saada. Ei mulla tosin ois mitään tota aallonmurtajan kokoluokkaa olevaa laituriakaan vastaan. Sellaisella saattaisin jopa minä ryhtyä onkimaan...


Aikas hauska farkkulaukku löytyi kirjankin sivuilta. Huomattavasti omaani sirompi versio. Tällaiselle olisi aivan varmasti mullakin käyttöä. Työlistalle sekin siis! Hienosti hyödynnetty vanha nahkavyökin tässä. Pitänee ruveta niitäkin jemmailemaan :)


Kirjasta löytyy hienoja piirroksia kaavakuviksi töihin. Taas yksi kuvaa kertoo sen about tuhat sanaa.


Vanhoja pitsilakanoita olen hyödyntänyt mm. peittoihin ja pussukoihin, jatkossa ehkä näinkin:


Paitapeitto on tehtynä aivan tuoreeltaan, ja nyt sitten alankin haaveilla seuraavasta, huomattavasti helpommasta paitapeitosta. Nopeasti näyttävää pintaa näin:


Tilkkupiirissä naureskeltiin vähän aika sitten sille kuinka kaikilla tilkkuilijoilla on aina kiire. Kiire työstää kankaita, kiire saada työ valmiiksi ja loppusijoituspaikkaansa, kiire aloittaa uusi työ. Kiireteemasta käytiin keskustelua vielä seuraavallakin kerralla, ja mietittiin vähän syvällisemmin että mistä moinen hoppu kesken mukavan rentouttavan puuhastelun. Kirjan pariinkin kertaan läpi selattuani tiedän nyt miksi. 

Kiitos Ulla <3, tulen pysymään kiireisenä!


lauantai 22. helmikuuta 2014

Talvimatka

ajelua
auraamista
aurinkoa
hanskoja
herkuttelua
hiihtoa
huulirasvaa
iloa
intoa 
kalsareita
kikatusta
korttipelejä
kypäriä
laskettelua
latuja
lumienkeleitä 
lumisadetta

löylyjä
monoja 
munkkipossuja
mäkiä
mökkeilyä

nyhväämistä
olympialaisia
 pakkaamisia
pakkasta
pizzabuffaa
purkamisia
rakkoja
rinteitä
saunomista
sauvoja
savuja
suksia
takkatulia
toppahousuja
tuolihissejä
ulkoilua
uuvahtamisia
vauhtia 
villasukkia
väsyraivareita
ylpeyttä
...äidin siis
<3


Paluu arkeen, tai ainakin kotiin suoritettu.
Lämpötila plussan puolella ja vesisadetta.
Pyykkikone käy tauotta.
Muksuilla rientoja, siipalla töitä, 
mamilla totuttelua taas tähän eloon.
Kaivan kaapista takkatuli-DVD:n pyörimään ruudulle.
Kyl se tästä taas, pakkohan sen on.
Onneksi isoäiti paistaa huomenna blinivuoren.


keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Seminolesta sekaisin

Teimme tilkkutöissä seminoleja. Olen niitä kerran aiemminkin jonkun setin puuhastellut, ja sitten autuaasti unohtanut nämä hienoudet. Hauskaa saada muistinvirkistys ja pari mallia lisää työstöön!

Alkulämmittelynä tein punaisen nauhan, jota täällä jo kertaalleen vilautinkin. Yhä edelleen se on rullalla odottamassa Suurta Inspiraatiota tai edes idean puolikasta, johon sen kiinnittäisin jotain kaunistamaan. Ehdotuksia vastaanotetaan, kiiitos!


Yksinkertaisen toteutuksen ja näyttävän lopputuloksen yhdistelmästä huumaantuneena ryhdyin näitä työstämään enemmänkin. Sinisistä paidoista, farkuista ja pussilakanan jämästä työstyi... hmmm... sinistä seminolea, jolle en myöskään ole vielä keksinyt ihan varmaa käyttöä. 


Tikkasin työtä tiuhaan kankaiden saumojen ja kuvioiden mukaan vanuun, ja aikaansain näin melko jäykkää pintaa. Saattaa olla että nämä ompeloituvat pussukoiksi, jollen muuta ideaa vielä saa. Sitä ennen tosin pitää saada kone huollosta (ei parantunut mun räpelöinneillä, ei), tai itse asiassa kalliista remontista (argh!!!) ja pääsen tikkaamaan toisenkin pinnan loppuun saakka.




Kahdesta pinnasta saisi myös kaksi tyynyä... Niitä joita en tarvitse, mutta joihin mulla on intohimoinen suhde. Tai pakkomielle. Välillä on vaikea, jollei suorastaan mahdoton, tehdä eroa noiden kahden asian välillä.


Jämäloodasta löytyi vielä aineksia beessi-mustasävyiseen työhön, jonka mielsin aivan varmasti pussukoiksi koko ajan kankaita työstöessäni. Tästä pinnasta löytyy myös kangasta, jota käytin äidille joululahjaksi tekemääni olkalaukkuun, joten saattaapi olla että pussukatkin päätyvät äidille. We'll see.

Nyt vaan odotellaan konetta kotiutuvaksi, jotta työmaa pääsisi taas käyntiin. Onneksi ajoittuu tämä harmittava ompeluseisokki juuri etelän immeisten hiihtolomaviikolle, niin maltan entistä paremmin porhaltaa rinteisiin ja laduille muun pesueen kanssa. Onkin tän vesisateisen talven ensimmäiset monoilut tiedossa meistä itse kullakin. Myöhään meni, mutta hyvä että edes nyt!



Kauniita päiviä, ystävät!

 

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Munavuorella

Liityin ystävän esimerkin kannustamana Helsingissä Ruoholahdessa toimivan Mayor's Gymin luomuruokapiiriin, joka tilaa suoraan tuottajilta luomukananmunia, luomunautaa sekä suomalaista vapaana kasvanutta luomuhirveä ja poroa. Säännöllisimmin tarjolla on kananmunia kennoittain. Kennossa on 30 munaa ja kennon hinta 9,50 €.

Homma toimii niin että ruokapiirin ylläpitäjä ilmoittaa netissä mitä milloinkin on tilattavissa, ja milloinka tuote on noudettavissa Ruoholahdesta. Halukkaat sitten ilmoittavat jos mielivät tuotetta ja myös haluamansa määrän. Ajallaan kukin sitten käy maksamassa (korttimaksukin onnistuu) ja noutamassa tilauksensa.

Ensimmäinen tilaukseni oli 3 kennoa parikin kuukautta säilyviä munia. 90 munaa kuulostaa hurjalta määrältä ja näytti siltä jääkaapissakin, mutta mutta... Viikon päästä jo yli kolmannes munista oli pistelty suihin! Kotonamme asustelee teini, joka harrastaa palloilulajeista pariakin hyvin tiiviillä tahdilla, ja treenaamisen lisäksi osana murrosikää on pari viime vuotta kasvanut noin sentin kuukaudessa. Tähän kun vielä lisää aktiivisen salitreenin ja sen myötä huiman lihasten pullistumisen, niin ei olekaan enää mitenkään epänormaalia että meillä alkaa munakkaiden paistelu vielä siihen aikaan kun tämä mamma on jo kömpinyt yöpuulle. 

No, on meillä nyt tuon ekan kennollisen aikana paistettu myös eggs benedictejä aamiaiseksi, leivottu kaardemummapannaria ja väännetty litran pullataikinakin. Perheen kolesterolinvartija on onneksi päästänyt meidät vain vähäisellä nalkutuksella. Ja tyytyväisenä syönyt niin munaleivät kuin pullat...

Munat ovat suuria ja keltuainen kauniin vaaleankeltainen. Selvästi erilaisia kuin ne normimunat, joita olen tähän saakka kannellut tiu tai tusina kerrallaan kotiin. Haluan ajatella näiden olevan hurjan paljon parempaa ravintoa. Jutut kanaloiden oloista ovat saaneet ihon kananlihalle ja palan kurkkuun, joten aika valikoiva sitä on kaupan tiskeillä viime aikoina ollut. Tyytyväisenä aion siis tehdä seuraaviakin tilauksia, ja innolla suositella ruokapiiriä teillekin! 

Se mikä tuli pienoisena järkytyksenä munia noutaessa, oli niiden määrä! Olihan Facesta käynyt ilmi että tilauksia oli paljon, ja osa todella suuria (toi mun 90 munaa oli ihan kevyttä niiden rinnalla), mutta kun sitten näki eurolavoittain korkeita munavuoria, jotka oli kalvolla krympattu kuljetuskondikseen, niin kyllä sitä häkeltyi. Ja toisen kerran kun vilkaisi kassalla olkansa taakse, ja näki millainen jono sinne oli hetkessä muodostunut! Kysyttyä kamaa ja paalit tekivät taaskin kauppansa. Hienoa että tällainen ostosmahdollisuus on meille suotu.


Vaikkei pääsiäinen vielä piiiiitkään aikaan olekaan, niin:
Munaisaa päivää, hihii!



lauantai 15. helmikuuta 2014

Tajusinpas just

... etten ole vilautellut hulvattoman hienoa ja ennen kaikkea älyttömän toimivaa ompelutarvikepussukkaani täällä. No, nyt tämä kammottava epäkohta korjataan saman tien!

Pussukkani on ommeltu kolmella suoralla saumalla ja viimeistelty siksakilla. Aikaa sen valmistamiseen leikkuineen ja loppusilityksineen meni noin kolme minuuttia. Tässä valmistumisajassa on kone tosin ollut valmiiksi esillä ja langoitettuna.

Muista ompeluksista jäi yli miehen kauniista paidasta kaulus ja vähän hartiaseutua. Leikkasin jämän about neliöksi ja ompelin kolme sivua kiinni toisiinsa. Kauluksesta on helppo heitellä tarvikkeet sisään ja onkia esiin se mitä kulloinkin käsiinsä kaipaa.




Käytän tätä sekä kotona koneen vieressä että tilkkuterapiaan viikoittain varusteita kuskaillessa. Kun kampsut ovat pussissa koneen vieressä, niin eipä tarvitse etsiskellä pyödälle kankaiden alle kadonneita saksia tai nuppineuloja ja lisäksi tavarat ovat pienen lankavaraston kanssa aina valmiiksi pakatut tilkkuihin lähtöä varten. 

Ei tämä huippunerokas pakkaus tosin sitä takaa että tarvikkeet olisivat aina mukana tilkkuihin mennessä. On sekin kerta koettu kun piti kävellä takaisin kotiin hakemaan kaulus matkaan mukaan. Hyötyliikuntaahan se sekin... think positive...


perjantai 14. helmikuuta 2014

Sydämellistä ystävänpäivää!

Peruskauraa, tai oikeastaan täysjyväviljaa
ja juuri silläkin niin herkullista!

5 dl vettä
1 pss kuivahiivaa (tuoretta vatsaystävällisempää)
2 tl suolaa
2 rkl siirappia
1-2 porkkanaa
12 dl sämpyläjauhoja
0,5 dl öljyä

Lämmitä vesi kättä lämpöisemmäksi, 42-asteiseksi. Lisää suola ja siirappi. Raasta kuorittu porkkana ja lisää se nesteeseen. Lisää jauhot ja vatkaa seosta samalla kunnolla. Lisää öljy ja alusta taikina. Peitä kulho ja anna kohota kaksinkertaiseksi. Teen taikinan tätä nykyä isossa kattilassa, jossa olen ensin lämmittänyt veden, ja kohoamaan jätän taikinan vielä lämpimän hellan kulmalle kansi kattilan päällä. Takuuvarmasti lämmin ja vedoton paikka taikinan pullistua.

Jauhotetulla alustalla leivo taikina sitten sentin, parin paksuiseksi levyksi, ja ota piparimuotilla siitä sydämiä. Anna niiden kohota pellillä pyyhkeen alla. Paista 225 asteessa uunin keskitasolla 12-15 minuuttia kauniin värisiksi. 

Pakkaa kauneimmat sämpylät (ne jotka lähtivät matkaan jo ennen kuvan ottoa...) pussiin kulkeutumaan naapurien ystävänpäiväaamiaispöytään. 
Loput syö ja nauti!


Herkullista päivää, ystävät!


torstai 13. helmikuuta 2014

Ompelu- ja neulekahviloissa



Käytiin ystävän kanssa tammikuun lopussa tutustumassa Siivouspäivän myötä ilmaantuneisiin ompelukahviloihin. Tapahtuman tuottaa Liikkuva linna, kiertävä muotoilukoulu. Alkusysäyksen näille kahviloille antoi Marimekon surrur -ompeluinspiraatiokirja ja sen oheistoiminnot. Pitkään Helsingin kahvilat kokontuivat Energiatalossa Kampissa, tätä nykyä Torikortteleissa kauniissa Bockin talossa Katariinankadulla. Kahviloita on järjestetty myös mm. Riihimäellä ja Porvoossa.

Tarjolla oli runsaasti ompelumateriaalia, koneita ja opastajia. Sekä kahvilaherkkuja suussasulavine lusikkaleipineen. Päätin hyödyntää vieraiden kangasvarastojen uutuudenviehätyksen ja värikirjon leikkelemällä tarpeet pariin kirjavaan lippusiimaan. Ja nauttia lusikkaleivän. Eivät suotta olleet kehuneet niitä!

Mutta se leikkely sitten ei ollutkaan mitään leikkiä! Niin välineurheilijaksi sitä on päästänyt itsensä tilkkuilun myötä: kankaat olen vuosia leikannut leikkurilla, viivaimella ja leikkausalustan viivastoja ja mittoja käytellen ergonomisessa, tai ainakin seisovassa asennossa, joten peffa kiinni soffalla saksilla vapaasti kolmioita leikellen meinasi pukata hiki otsaan ja kainaloon. Hetken aikaa sitä joutui kakistelemaan ennen kuin löytyi aivoista se what the hell -vaihde ja annoin saksien laulaa ison pinon kolmioita.

Leikkasin kolmiot kaksinkerroin taittamistani, nurjat puolet vastaikkain olevista kankaista. Ompelin ne isolla siksakilla päällekkäin kahtia taitetun räsymattokudekaitaleen väliin. Näin oikea puoli on esillä kummallakin puolella viiriä. Kun nauha oli valmis, ompelin vielä toisen kierroksen siksakkia, jolla koukkasin kolmion jokaiseen viiriin. Suunnitelmissa on heittää viirinauhat vielä pesukoneeseen ja kuivausrumpuun pyörimään, ja antaa näin viirien reunojen hapsuuntua toivon mukaan hauskan näköisiksi.

Menimme kahvilaan heti yhden jälkeen sen avauduttua. Neljään mennessä koneita jo jonotettiin, ja omani alkoi harmillisen sopivasti takkuilla, joten luovutin paikkani seuraavalle tarvitsijalle ja päätin ommelle toisen viireistä valmiiksi kotona. Valmiin taittelin tyytyväisenä kauniisti kasaan odottamaan pesuja ja ajan myötä ihania kesäisiä juhlia, jotka sieluni silmin vision tammikuisessa hyytävässä kylmyydessä ommellessani. Viirien päihin jätin oikein pitkät nauhat, jotta viirit voi sitoa hyvin, hyvin paksuihin puihin vaikka mökkimaastossa.

Kahvila oli melkoinen elämys, kuten varmasti kaikille sinne saapuneille, niin tyytyväisiä ilmeitä ja suomalaisille kovin harvinaista itsekehua tehdystä työstä ja ilosta siellä sai ihailla. Meidän pitäisi oikein harjoitella tuota taitolajia... Oli myös ilo seurata erästä mummia ja lapsenlasta. Mummo istui ompelevan tytön vieressä ja harvakseltaan kommentoi jotain kannustavaa lapselle, joka itsenäisesti ompeli. Olivat käyneet kahvilassa aiemminkin. Taisi olla tärkeä kädentaitojen siirto sukupolvelta toiselle käynnissä.

Me kaksi ensikertalaista nyt vaan taisimme olla ei ihan sitä vakiokävijäkuntaa: toinen meistä kässämaikka ja toinen tilkkuhifistelijä. Ainakin mulle tuli ihan puun takaa pari asiaa: se että ihmiset ovat onnesta sykkyrällään ommeltuaan pari suoraa saumaa ja luotuaan näin kaita- ja tyynyliinoja, sekä se että monella tulijalla oli oma työ mukana: housut lyhennettävänä tai puseron ratkennut sauma korjattavana. Että siis todella meidän hyvinvointiyhteiskunnassa on olemassa naisia (miehiä täällä ei näkynyt), joilla ei ole ompelukonetta! 

Mä taitaisin mieluummin nähdä nälkää kuin olla ilman konetta. Sitä paitsi ainakin hetkellisesti se tekisi mulle vain hyvää... Silläkin että tästä helposta ompeluksesta tuli melkoinen murheenkryyni: kahvilan kone sakkasi ja työ jäi harmillisesti kesken. Kotona sitä sitten jatkaissani aikani ihailin oman koneen tasaista siksakkia ja kehuin konetta mielessäni. Olisi pitänyt kehua ääneen, sillä ylikuumensin koneeni ja sekin sakkasi! Alasyöttäjä jumiutui, ja keskeneräinen työ jäi jo toisen kerran kesken! Argh!

Kaikesta tuosta huolimatta suosittelen kovasti käyntiä ompelu- ja neulekahviloissa, jos aihe suinkin houkuttaa ja haluaa viettää hauskaa retkipäivää ystävän kanssa. Aivan yhtä hyvin niihin voi monen muun tavoin mennä yksinkin. 

Yllä kertomaani huomattavasti leppoisammissa merkeissä sujui viime vuoden loppupuolella visiittimme Järvenpäässä sijaitsevaan Neulekahvila Lentävään lapaseen. Paikka oli kuin suoraan Kate Jakobsin Lankakauppa-kirjoista. Ihania mööbeleitä, vahvoja värejä, pehmeitä lankoja, innostunut henkilökunta, houkuttelevia lahjatavaroita ja herkkuja kahvilatiski pullollaan. Tuli moisessa runsaudessa jo valinnanvaikeus. Lähtemättömästi mieleen on jäänyt ensivaikutelma tälläkin kertaa: Jos ständi pihalla on tällainen, ei sisältökään voi olla huonoa lainkaan! Ei totisesti ollut, eli jälleen suosittelen rauhallista käyntiä neulomus matkassa.




Lämpimiä ja mukavan pehmeitä terkkuja kaffiloista!

 

keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Ryppyinen ja vekitön

Ompelukone otti ja hajosi! Alasyöttäjä jäi jumittamaan paikoilleen, ja vielä ei tässä hektisessä kotielossa ole tullut sitä tovia, jolloin olisi ollut aikaa kaivaa Singerin manuaali kaapista ja ryhtyä ratkomaan vianmääritystä ja työstämään ongelmanratkaisua, saatikka sitten kiikuttaa konetta huoltoon. Jota toivottavasti ei tarvitse tehdäkään...

Niin harmillista kuin onkin se että tilkut eivät edisty, niin suurena plussana on ollut se että kaikki muu edistyy: neule valmistui, virkkuut ovat loppusuorilla ja Vallesmanni sai vihdoin sen vihoviimeisen tikkauskierroksensa ja on nyt valmis! Ou jee, siitä tuli juuri niin mieleinen kuin toivoinkin, ja mitä nyt odottaa voi kun työ tehdään kauniista kuoseista sekä rakkaista ja pehmeiksi käytetyistä paidoista.


Tilkkuterapiaystävä Hellevi kertoi aikoinaan tikkaavansa kaikki työnsä käsin, ei kuulemma uskaltaudu konetikkailemaan. Tuolloin vasta konetikkauksen makuun päästyäni ihmettelin että mitä pelättävää siinä nyt voi kaltaisellaan tarkalla tekijällä olla. Uskalsinhan minäkin koneella peittoni päärryyttää, aikani harmitella paininjalalla aina jonnekin päin työtä aikaansaamiani vekkejä ja todeta että selavii!

Tammikuisessa Vallesmanni-postauksessa kuitenkin kerroin tästä työstä tulleen erityisen aaltoilevan, silläkin että olin kankaat leikannut huolella viivaimella ja leikkurilla tarkasti oikean kokoisiksi. Aaltoilua ilmeni työn pitkissä saumoissa, ei lyhyissä päädyissä. Tilkkuope sitten vinkkasikin yläsyöttäjän käytöstä tällaisten pidempien suorien ompelussa. Olin käytellyt syöttäjää laiskasti vain tikkausten yhteydessä, mutta nyt saatoin jopa oppia läksyni, tai toisen niistä. Kiitos Jenni!

Toinen oppini oli se käsintikkaus. Kysyy aikaa ja vaivaa, sormenpäitäkin, mutta on ehdottomasti kaiken sen arvoista! Useampana päivänä tikkailin peittoa ympäri ja ympäri. Kolme kertaa laastaroin verta valuvaa sormenpäätä neulasöheröinnin jälkeen. Vain kerran pääsi pari pientä tippaa putoamaan peitolle, eli aika hyvin selvisin. Näissä havereissa kun se oma sormi on vasta kakkossijalla työn pelastamisen jälkeen...


Mutta siis käsintikkaus: Niin kauniin ryppyisen ja vanhan näköisen pinnan saa aikaan vain käsin neulaa heilutellen! Olen aina ihaillut sellaisia pintoja, ja nyt olosuhteiden pakosta onneksi jouduin sellaisen itsekin tekemään. Taitaa konetikkaus jäädä mulla jatkossa vähemmälle, ainakin näissä isoissa pinnoissa. Ja mikä toisiksi parasta: työssä ei ole nyt vekkejä, ou jee! Koneella tikatessa tästä olisi tullut varsinainen vekkipeitto. Kiitos Hellevi!

Työn valmistuttua tuli tyhjä olo. Peitto oli ollut tekeillä niin pitkään, vaikka itse tekemiseen ei niin kauheasti aikaa mennytkään, mutta keskeneräinen käärö aina osui silmiin ja muistutti jatkamistarpeesta. Harmaassa päivässä sitten yritin levitellä sitä ihan vääriin paikkoihin jotta saisin kuviin edes hippusen luonnonvaloa. Kuvien napsimisen jälkeen viikkasin peiton kasaan ja hylkäsin sen lastenhuoneen nurkkaan jakkaralle odottamaan kesää jä pääsyä mökkisänkyyn. Tässä välissä se ehkä vielä tungetaan muovipussiin ja johonkin yläkaappiin pois tieltä ja pölyyntymästä. Ihana peite siis koki heti kohtalon, jota yksikään mieleinen ja kaunis tilkkutyö ei ansaitse: tuli hylätyksi. Onneksi enää vain muutamiksi kuukausiksi. Silti mulla on nyt morkkis.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Sävy sävyyn, osa 2

Käytiin kuopuksen kanssa kynttiläkaupoilla. "Äiti, miks meillä on aina vaan valkoisia kynttilöitä? Miksei mitään kivan värisiä?" Jos ja kun 9-vuotias miehenalku haluaa värillisempää tunnelmavalaistusta, niin minähän olen välittömästi ja ilolla valmis joustamaan vain valkoisia kynttilöitä -periaatteestani!

Se ilon ja riemun määrä mikä seurasi mieleisen värisen, kauniin oranssin, kynttilän valinnasta ja sytyttelystä kotona! Kaikille on erikseen muistanut vielä mainita kynttilän olevan hänen omansa! Kaupassa kävi erikseen hyllystä tarkastamassa hinnan, ja sanoi antavansa kukkarostaan mulle kotona 2.90 €. Kerroin hymyssä suin ettei tarvitse, äiti kustantaa kyllä tunnelmavalaistuksensa...


Kynttiläostoksilla käytiin toissapäivänä. Eilen mummi toi tullessaan ruusun. Ja kuinkas kävikään, samaa sävyä ovat! Telepatia tainnut toimia mummin ja lapsenlapsen välillä. Mummi muuten ihmetteli ääneen sitä ettei kynttilä olekaan valkoinen...

Sävy sävyyn näiden kanssa näkyy olevan mun lankakorikin. Sieltä tosin ei tällä hetkellä löydy oranssia kerää. Savuakin oli kuvan kertomasta poiketen onneksi vain miedosti ilmassa, ei veden päällä. Eikä pianostakaan raikuneet savuisat melodiat, vaikka mummille niitä olikin aiemmin päivällä paidan etumuksen nuottiviivastollisen kitaralla jyrätty :)


Oranssia valoa tähän harmaaseen päivään, ystävät!


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Hang it all

Siippa on niin ihanan tarkkakorvainen! Ainakin silloin tällöin. Iltana eräänä lueskelin sängyssä sisustuslehteä ja huokailin Eamesien Hang it all -naulakon olevan mun unelma. Seurasi välitöntä näppiksen näpyttelyä viereisellä patjalla, ja jonkin ajan kuluttua sain ison lahjalaatikon ah niin ennakoivan lupaavasti Artekin lahjapaperissa. Lahjaan kuului myös poramiehen palvelut.



Niin ihana ilo silmälle heti ovesta sisään astuttaessa kuin yhtämittää ohi kulkeissa. Vastoin nimeään siihen ei ripustella mitä sattuu. Toistaiseksi tiukan seulan ovat läpäisseet suojelusenkeli, Helmi-isoäidin vanha ja niin kovin naisellinen sontsa ja mun elitistisin käsveskani, jolle oli käyttöä muinoin hallintojohtajana. Nykyään puutarhuriopiskelija lähinnä pyyhkäsee laukun pinnasta pölyt siipan ihanalla strutsinsulkapölyhuiskulla. 

No, totuuden nimissä pompuloissa tuulettui myös erään viikonlopun koripalloturnauksen asut aina pelittömän ajan... Mutta se oli poikkeustilanne ja osoitus suuren suuresta äidinrakkaudesta.

perjantai 7. helmikuuta 2014

Sävy sävyyn

Viikonlopuksi, tai jo loppuviikoksi, oli ihan pakko saada kimppu tulppaaneja. Ostin pari punttia ajatuksella saada jotain värikästä. Keltaiset ja punaiset eivät nyt houkutelleet, ehkä koska oransseja ei ollut tarjolla. Hämmästytin itseni ostamalla ei-mun-väriä violettia ja sen kaveriksi pinkki-valkeaa. Hykertelin kun "rikoin" rajojani uusilla väreillä. Asetin maljakon soffapöydälle, ihailin kukkia hetken ja sitten kaivoin keskeneräisen isoäidinneliön käsiini jatkotyöstymään. Ja mitkä olivatkaan keskeneräisen työn värit? Ettei vaan ne uudet pinkkivaalea ja violetti?!? 


Jep jep, taas alitajunta vei mua ja lujaa.
Kaunista viikonloppua, te ihanat!


torstai 6. helmikuuta 2014

Pakkasia, prkl!

Sais ne pakkaset palata tätä talvea sulostuttamaan! Jatkuisi luistelukausi, pääsisi toteuttamaan yhden veikeän kukkajäädykkeen, ja olisi syy käyttää juuri valmistunuttua palmikkoneulekauluria. Kröhöm, tuo palmikkoneule kun ei ole meikäläiselle mikään itsestäänselvyys, vaan tuore taito joka oli viime ja tämän talven välissä jo päässyt huterasta päästä hukkaantumaan. Onneksi oli tehokasta Tunjan tukiopetusta tarjolla ja työ valmistui! Mitä siinä tukarissa ei opi, ei tarvitsekaan osata!

Viime talvena neuloin kummitytölle elämäni ensimmäisen palmikkoneuleen kaulahuiviksi. Pari palmikkoa ja virkatut nirkot ympäriinsä luonnonvaaleasta Seiskaveikasta. Lopputuloksesta intoutuneena aloitin toisenkin, vähän leveämmän huivin teon. Sitten tuli kevät ja neulomus jäi, kesä ja syksy toivat tullessaan taas palmikoinnin unohduksen.



Nyt sitten ajattelin neulasta huivin valmiiksi. Päivän sitä neuloin ja illalla purin kaiken sinä päivänä silmukoidun, koska joku vinksahdus oli käynyt letityksessä tässäkin kohdassa, ja homma jatkui erilaisena kuin oli keväällä päättynyt. Keväisestäkin pätkästä löytyi virhe, ellei useampikin, vain yhden tukiopettaja uskaltautui näyttämään asiaa tivattuani :). Pätkä oli liian lyhyt ja leveä edes pienen ihmisen huiviksi, joten päätin tehdä siitä ison ihmisen kaulurin neulomalla pari napinläpeä ja lopun helmineuleella.

Ennen tukiopetustuokiota olimme juuri tutustuneet Lankatalo Priimaan Mäkelänkadulla ja ihastelleet kattavia valikoimia lankoja ja mm. keraamisia nappeja. Kyllä mua nyt sitten syletti etten varastoon, täysin tarpeettomiksi, paria sellaista ollut ostanut. Onneksi nappirasiasta löytyi pari toffeekarkkia muistuttavaa mummon vanhan ulsterin nappia. Niillä nyt mennään!



Talviolympialaisia en aio katsoa hetkeäkään. Mun mielestä hauskuus niistä katosi siinä vaiheessa kun ei ollut enää tarpeen huudella "Havuja, prkl!". Tämä ei silti estä mua himoitsemasta uusia nanogrippejä laduille alleni. Aurinko paistaa aika houkuttelevasti, ehkä mä lähden nyt tässä huimassa 0,7 asteen pakkasessa ulkoiluttamaan tuoretta kauluriani Kaivarin rantaan.


Lämmintä päivää sullekin, niitä pakkasia odotellessa!


keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Vessajuttuja

Perheessä elää pari ihmistä, joita ihmisen anatomia alapään osalta ja ruoansulatukselliset asiat edelleen ylen kovin huvittavat. Sekä anatomia että ruoansulatus on heidän kanssaan käsitelty oikeilla termeillä, mutta keskustelu tuntuu jatkuvan ja jatkuvan vähemmän oikeilla termeillä. Yleensä vielä ruokapöydässä.

Koska aivan koko perhettä nämä jutut ja suista naurun mukana lentelevät sapuskatkaan eivät jaksa loputtomasti huvittaa, ajoittain jopa päinvastoin, sovimme tiukkaan äänensävyyn tiettyjen sanojen olevan vessajuttuja. Niitä siis puhuttaisiin vessassa, ei ruokapöydässä.

 
Perheen sisäiseksi vitsiksi onkin muodostunut eräs kerta, jolloin isoisä kotiutui meille yleensä kovin aurinkoisen, mutta sillä kertaa totaalisen vihaisen kuopuksen kanssa. Lapsi viskoi ulkovaatteet päältään, paineli vessaan ja läimäytti oven kiinni perässään. Sitten vasta alkoikin se meteli. Vessassa huudettiin kerrostalo raikuen pkppp -ritirampsua kuin suurempaakin voimasanaa useamman kerran. Hölmistynyt isoisä seisoi eteisessä, eikä tilannetta oikein avannut sekään että hetken päästä vessasta asteli rauhoittunut ja iloinen pikku-ukkeli. Nyt sai koko perhe kunnon naurut näillä vessajutuilla.

Äsken samainen nuorimies kävi Tallinnassa Titanic-näyttelyssä. Toi tuliaiseksi Toilet-kyltin. Kertoi että valittavana olivat myös Ladies- ja Gentlemen -kyltit, ja yhdessä totesimme valintansa olleen kaikkein paras, koska kodistamme löytyy vain yksi pyttypaikka. Toinen on tulpattu jotta mami sai toisen nesessäärin, kylpyammeen, mahdutettua edelleen remontoituun kylppäriin. 

Ammeesta muuten saikin sitten vääntää kättä ihan urakalla rakennusarkkitehdin kanssa, koska nyt kodistamme ei löydy inva-wc:tä! Kodista johon tullaan niin pienellä hissillä, ettei sinnekään pyörätuoli mahtuisi... Piirsin arkkitehdille kuvat valmiiksi, istuin palaveeraamassa perusteluni, vetosin hädissäni jopa osakkeenomistajan oikeuksiin, maksoin suuren laskun arkkitehdin työajasta ja sain ammeen kylppäriin. Tosin sellaisen kevytversion, joka on helppo sieltä poistaa. Hoh hoijaa.

Mutta takaisin huussiin. Ilmanmuuta oletin kyltin olevan replika Titanicin toiletin ovesta, ja hölmistys oli vuorostaan mamilla melkoinen kun kuulin että kyltti olikin Merimuseon museokaupan sijaan hankittu Tallinkin myymälästä, ja syystä että se maksoi vain 1.99 €.

Nyt on kyltti ovessa joten jatkossa vieraat löytävät sinnekin perille ilman että täytyy koluta jokainen ovi samalta käytävältä. On se hienoa! Ja mun mielessänihän ton oven takaa putkahtaa hetkenä minä hyvänsä Rose tai Jack.

tiistai 4. helmikuuta 2014

Turkoosi

Turkoosi kotiutui hietalahtelaiskellarista punavuorelaiskyökkiin jo männä viikolla. Nyt on huokailtu onnesta ja ihastuksesta aina keittiiöön astuessa tai ihan vain ohi kulkeissa. On myös juotu juhlakaffet Turkoosin kotiutumisen kunniaksi appivanhempien kanssa, ja samalla esitelty apelle muodonmuutoksen kokenut palanen hänen omaa historiaa.

Tarkoitus oli viedä Turkoosi pariksi yöksi partsille pakastumaan ennen keittiöön pääsyä (siis kuka maksaakaan tuhoeläintorjuntalaskuja työkseen ja on ikävän tietoinen vanhoissa esineissä majailevista ilkeistä otuksista..?), mutta ei tämä kaunotar ikinä sinne asti päässyt. Siipalla oli kiire näyttää kaapin paikka, ja sen kerran kun sai siihen kotonaan mahdollisuuden, niin ilolla sen hälle soin...



Leipomon entisessä varastossa majaili leipomon entinen myymäläkaluste, johon olin iskenyt jo vuosia sitten silmäni kellarissa käydessäni. Nyt kellaria alettiin tyhjentää, ja varasin takanurkkaan piiloutuneen, kamojen sekä valtavan pöly- ja nokikerroksen alle hautautuneen mööbelin itselleni. Kun kellari oli sitten tyhjentynyt, pääsimme tuunaamaan lipastoa.

Alla urbaani luolamies paloittelee sukunsa historiareliikkiä. Lipasto oli siis kolmanneksen nykyistä pidempi ja aivan liian suuri meidän rajallisiin neliöihin. Koska kolmannes oli myös pystyä avohyllykköä, vähän kuin LP-hylly, ei sille ollut meillä keksitty käyttöä. Leipomossa niissä ehkä aikoinaan oli erilaiset pulla- ja leipäpussit omissa lokeroissaan? Siippa siis pätkäisi palan pois ilman että olisimme tunteneet kauhua antiikkimööbelin pilaamisesta. Sen verran rähjääntynyt se oli jo valmiiksi ja muutenkin tuunaussuunnitelma vähemmän konservoiva...



Pätkä sai pintaansa räväkän värin, kolme kerrosta täyskiiltävää turkoosia maalia. Vaihtoehtoina olivat myös poltettu oranssi ja heleä pinkki, jonka maalikauppanimi oli houkutteleva Barbie (miten mun silmät siihen  osuivatkaan???) ja joka nimensäkin perusteella sai välittömän hylyn siipalta. Nieleskellen hyväksyi seuraavaksi vähemmän kamalan värivaihtoehdon.



Kolme uutta vedintä askarreltiin kadonneiden paikoille. Alla ovat maalattuina syyt siihen miksi lipastoon alun perin kiinnitin huomion, ja siihen niin palavasti ihastuin. Kuka voisi sanoa kiitos ei näille lasilaatikoille ihanine vetimineen? En minä!



Viikon pesun, lisäpesun, rapsuttelun ja maalailun jälkeen lipasto kannettiin autoon ja sieltä kyökkiin. Päälle kaivettiin vanha kahvinkeitinkin, koska vastajauhetun papukahvin lisäksi olin jo tovin kaipaillut vaihtelua kahvimakuihin maustekahveilla, ja suodatinkeittimelle oli siis taas käyttöä. Kaksi keitintä ja korpputarjotin tekivätkin Turkoosista keittiön uuden kahvikeskuksen, ou jee!


Ja mistäkö siis taas tämä värivalinta sovinnaisen valkoisen tai harmaan sijaan? No, lapsuuden muistosta tomeran Signe-tädin ihanan huvikumpumaisesta talosta, ja sen keittiössä olleesta kiiltävän turkoosista isosta lipastosta. Maalikauppaan lähtiessä nappasin kuvan lampuista ja niiden väreistä sitten valitsimme tuon hallitsevimman.

 

Nyt on aamukaffet keitelty Turkoosin päällä, ja ihan kohta on aika lähteä neulekahvilaan ystävän kanssa herkuttelemaan, höpöttelemään ja neulomaan! Vaihtelua viimeviikkoiselle ompelukahvilakäynnille ;)

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Räsymatot



Ihastuin totaalisesti Marlen blogissaan esittelemiin useampiinkin hauskoihin räsymattosukkiin. Tahtoi kans!!! Ei vaan tahtonut neuloa sukkia. Huono yhdistelmä...

Kunnes sitten hoksasin varsinaisen win-win -mahdollisuuden: panin äidin neulomaan mulle sukat! Hyvä minä!  


Ai mikä teki tästä win-win situationin??? Noh:

Äiti:
  1. Sosiaalinen elämänsä oli pari viikkoa hurjan aktiivista, kun työn aluksi joutui kiertämään kaikilla kavereillaan päiväkahvittelemassa ja haalimassa mukaansa kirjavia langanjämiä.
  2. Äiti oli aivan innoissaan saadessaan uuden luovan haasteen. Meinasi homma karata jo liiankin luovaksi, kun useita räsymattoja kutonut neuloja soitti tiedustellakseen pannaanko varsiin hapsutkin. Onneksi soitti...
Minä:
  1. Sain ihanat sukat, jee jee!
  2. Rinsessakin sai ihanat sukat kun mummi oli oikein vauhtiin päässyt. Yöllä yhteen saakka oli pitänyt kuulemma lankojakin päätellä... 


Kauniit kiitokset lämpimistä varpaista ja pakkaspäivien 
väri-iloitteluista äidille, mummille ja Marlelle!