Ryppyinen ja vekitön

Ompelukone otti ja hajosi! Alasyöttäjä jäi jumittamaan paikoilleen, ja vielä ei tässä hektisessä kotielossa ole tullut sitä tovia, jolloin olisi ollut aikaa kaivaa Singerin manuaali kaapista ja ryhtyä ratkomaan vianmääritystä ja työstämään ongelmanratkaisua, saatikka sitten kiikuttaa konetta huoltoon. Jota toivottavasti ei tarvitse tehdäkään...

Niin harmillista kuin onkin se että tilkut eivät edisty, niin suurena plussana on ollut se että kaikki muu edistyy: neule valmistui, virkkuut ovat loppusuorilla ja Vallesmanni sai vihdoin sen vihoviimeisen tikkauskierroksensa ja on nyt valmis! Ou jee, siitä tuli juuri niin mieleinen kuin toivoinkin, ja mitä nyt odottaa voi kun työ tehdään kauniista kuoseista sekä rakkaista ja pehmeiksi käytetyistä paidoista.

Tilkkuterapiaystävä Hellevi kertoi aikoinaan tikkaavansa kaikki työnsä käsin, ei kuulemma uskaltaudu konetikkailemaan. Tuolloin vasta konetikkauksen makuun päästyäni ihmettelin että mitä pelättävää siinä nyt voi kaltaisellaan tarkalla tekijällä olla. Uskalsinhan minäkin koneella peittoni päärryyttää, aikani harmitella paininjalalla aina jonnekin päin työtä aikaansaamiani vekkejä ja todeta että selavii!

Tammikuisessa Vallesmanni-postauksessa kuitenkin kerroin tästä työstä tulleen erityisen aaltoilevan, silläkin että olin kankaat leikannut huolella viivaimella ja leikkurilla tarkasti oikean kokoisiksi. Aaltoilua ilmeni työn pitkissä saumoissa, ei lyhyissä päädyissä. Tilkkuope sitten vinkkasikin yläsyöttäjän käytöstä tällaisten pidempien suorien ompelussa. Olin käytellyt syöttäjää laiskasti vain tikkausten yhteydessä, mutta nyt saatoin jopa oppia läksyni, tai toisen niistä. Kiitos Jenni!

Toinen oppini oli se käsintikkaus. Kysyy aikaa ja vaivaa, sormenpäitäkin, mutta on ehdottomasti kaiken sen arvoista! Useampana päivänä tikkailin peittoa ympäri ja ympäri. Kolme kertaa laastaroin verta valuvaa sormenpäätä neulasöheröinnin jälkeen. Vain kerran pääsi pari pientä tippaa putoamaan peitolle, eli aika hyvin selvisin. Näissä havereissa kun se oma sormi on vasta kakkossijalla työn pelastamisen jälkeen...

Mutta siis käsintikkaus: Niin kauniin ryppyisen ja vanhan näköisen pinnan saa aikaan vain käsin neulaa heilutellen! Olen aina ihaillut sellaisia pintoja, ja nyt olosuhteiden pakosta onneksi jouduin sellaisen itsekin tekemään. Taitaa konetikkaus jäädä mulla jatkossa vähemmälle, ainakin näissä isoissa pinnoissa. Ja mikä toisiksi parasta: työssä ei ole nyt vekkejä, ou jee! Koneella tikatessa tästä olisi tullut varsinainen vekkipeitto. Kiitos Hellevi!

Työn valmistuttua tuli tyhjä olo. Peitto oli ollut tekeillä niin pitkään, vaikka itse tekemiseen ei niin kauheasti aikaa mennytkään, mutta keskeneräinen käärö aina osui silmiin ja muistutti jatkamistarpeesta. Harmaassa päivässä sitten yritin levitellä sitä ihan vääriin paikkoihin jotta saisin kuviin edes hippusen luonnonvaloa. Kuvien napsimisen jälkeen viikkasin peiton kasaan ja hylkäsin sen lastenhuoneen nurkkaan jakkaralle odottamaan kesää jä pääsyä mökkisänkyyn. Tässä välissä se ehkä vielä tungetaan muovipussiin ja johonkin yläkaappiin pois tieltä ja pölyyntymästä. Ihana peite siis koki heti kohtalon, jota yksikään mieleinen ja kaunis tilkkutyö ei ansaitse: tuli hylätyksi. Onneksi enää vain muutamiksi kuukausiksi. Silti mulla on nyt morkkis.