Langat

Ystävä lahjoitti mulle pari kerää virkkuulankaa hienossa puisessa pidikkeessä. Sellaisessa mikä oli entuudestaan tuttu mummolasta pitsinvirkkauksiin liittyen. Rouva oli ajatellut tuoda ne tullessaan Mörskälle, jossa kerille olisi ollut varmasti käyttöä. Vaan sateinen kesä muuttikin suunnitelmaa, ja sain tuliaiset hoteisiini keskellä kaupunkia ja aktiivisimman mökkeilykaudenkin just alkaessa hiipua.

Niinhän siinä sitten kävi, etteivät nämä ihanat lankarullat ole vieläkään päätyneet Villa Mörskälle asti. Ei virkkailtaviksi eikä mökkiä valaisemaan, vaan ilahduttavat kotona lipaston päällä. Niin aidon langan näköisiä nämä Parafine design'in lankakeräkynttilät ovat, että käsitöistä paljonkin ymmärtävä äitinikin ihmetteli keriä ihaillessaan että mitkä hipsuttimet pidikkeiden päissä törröttää...

 

Vielä en ole raaskinut "hipsuttimeen" tulea tuikata. Odotan oikeaa iltaa, sitä juuri sopivan pimeää ja kylmää.

 

Ei kait Tiia haittaa jos nämä eivät ikinä kulkeudukaan Mörskälle saakka..?

 

 

 

 

Uj-juj-jui

Ihan piti vaan piipahtaa hakemassa vetskari laukkuompelukseen, mutta eihän se käynti miksikään piipahdukseksi jäänyt. Ei enää siltä sekunnilta kun äkkäsin kangaskaupan myyjätkin innolla penkomassa palalaaria!! Oli tullut juuri täydennyskuorma puotiin, ja ekaa kertaa osuin täsmäajoituksella paikalle.

Kyllä painoi kassi poislähteissä paljon enemmän kuin vetskarillisen! Reilut pari kiloa enemmän... Mutta samalla päivittyi kovin vähäinen kangasvarastoni ihanilla väreillä ja kivoilla kuosilla. Palloa ja tähteä, ripaus kullanhohteista eksotiikkaa, siinä tuoreimmat hankinnat. Eikä yksikään niistä tiettynä tarpeena vielä yhtikäs mihinkään, vaan ihanana ex tempore -humputteluna hyllylle hilloutumaan.

Uj-juj-jui, kyllä nää ovat niin namuja!
Alan ymmärtää keräilijöitä...

Rakkaudesta ompeluun

Sain vuosia sitten tällaisen kortin lämpimin ajatuksin. Love machine, juuri sitähän munkin jo iäkäs Singerini yhä on. Rakkaudesta koneeseen ja ompeluun nostin sen äskettäin sisään suojaan kylmältä ja kosteudelta keväästä pitkälle syksyyn jatkuneen terassielon päälle.

Punertavat sydäntikkauksetkin ovat just nyt kovin pinnalla. Niitä oli tarkoitus kesällä käsin väkertää vadelmaiseen peittooni (ei siis enää rosolliseen eikä ruusuiseen), vaan toisin kävi. Kesän mittaan väkerryssuunnitelma muutenkin laajeni torkkupeitosta päiväpeittokokoon, ja tikkausinto senkun pieneni peiton koon kasvaessa ja kasvaessa. Rakkaus työhön taisi haalistua kesäauringossa. Tai laiskuudessa.

Onneksi on olemassa sangen houkutteleva paikka johon viedä keskeneräinen työ ottamaan huima hyppy kohden valmiimpaa muotoa. Töölön tilkkupajan Soile saikin sydämet peittooni tikattavakseen omalla jättimäisellä love machinellaan. Virallisempikin nimi sille koneelle kyllä on...

Työtä tilkkupajalle jättäessä, vanuja ja tikkauslankoja Soilen kanssa höpötellen valitessa sekä vielä sydämellisistä tikkausmalleista sitä eniten miellyttävää miettiessä oli taas samalla mahdollisuus ihailla Soilen huiman upeita ja niin houkuttelevia kangasvarastoja, joita on liikeessä hyllykaupalla kauniisti viikattuina ja sävyittäin järjesteltynä. Kuin karkkikaupassa!

Näystä intoutuneena kiskoin omat kankaat hyllystä ja taittelin nekin viivaimen avulla siisteiksi nipuiksi väreittäin. Rakkaudesta ompeluun ja siisteyteen tätä teki ilolla mielin, vaikka selkä alkoikin puutua liian matalan tason yli kumarrellessa. Kovin pieneltä näyttää kangasvarasto näin järjestettynä, suorastaan hyvältä syyltä porhaltaa kangaskaupoille... Eiköstäs vaan?!?

Ensimmäisessä pinossa on nyt mustat puuvillat ja niiden alle päätyivät "erikoiskankaat" eli kaikki liukkaat / erityisen paksut / koristeommellut tyygit. Toinen pino syntyi vihreistä, keltaisista, oransseista, beigestä ja ruskeista kankaista. Kolmannesta löytyy punaiset värit, valkoiset ja siniset sävyt. Neljäs pino onkin paksua farkkua ja pääsi tönöttämään pystyasentoon. Farkkujen vieressä olevaa ompelutarvikeloodaa koristaa yllä esittelemäni kortti ja kantta "painaa" mm. vanupinot.

Kuvasta puuttuu tyystin useampi metri kangasta; pari keväällä Intiasta tuomaani sarikangasta ja tilkkuloodani sisältöineen. Toisesta sarista saattaa tekeytyä joululiina, ja tilkkulooda jäi nyt kuvaamatta koska sen kansi ei taaskaan mene kiinni, vaikka olen yrittänyt sitä peitollisen verran melko tuoreeltaan tyhjennellä. Kumma looda, vaikkakin myös niin rakastettava.

Aika pitkä matka on siihen että kangasvarastoni toisi mieleen karkkikaupan. Pienuudessa tai valikoiman köyhyydessä on kuitenkin se hyvä puoli että itsellä on vahva tunne siitä että varasto on hallinnassa, ja jonain päivänä ehkä toiseen muotoon ommeltunakin. Ja se "syy" ostaa lisää :) Vaan kummasti tämäkin järjestely taas herätteli intoa ja ajatuksia miten työstää rakasta harrastusta tulevilla töillä. Kunhan vaan aika järjestyy taas siihen puuhaan.

Skaalasta puuttuu kokonaan jokunen väri, mm. violetti joka ei ole kuulunut lemppareihini. Mitenköhän tää havainto nyt lähteekään ohjaamaan tulevia kangashankintojani? Samoin syvää vihreää ei näy. Mitä kaikkea muuta puuttuukaan? Erityisen rakkaita tai muuten ehdottomia värejä kenties?

Värikästä syyspäivää, ystävät!

 

Puolisalainen puutarha

Mitä löytyy tämän muurin aukon takaa?

Jotakin pimeänä kajastavaa ja kutsuvaa...

  Kyllä, ihanan istumaan houkutteleva kivetty puutarha

keveine kalusteineen ja risumäyräkoirineen.

Kovin pitkäksi aikaa terassille ei malttanut jäädä, koska aurinko houkutteli palaamaan takaisin pihalle. Ehkä joku kesäinen päivä tulen tänne istuskelemaan ja nauttimaan lasin huurteista..?

Lähdetkö matkaseuraksi?

Silitys

Silittäminen ei ole mun vahvuuslajini, ei kartakaikkiaan! Ei vaikka hankin houkuttelevan laudankin. Luulisi tällaisella kuosilla ja väritykityksellä homman maistuvan, vaan ehei edelleen.

Vaatteet ovat enimmäkseen sellaisia silittämättäsuhtsiistejä niin itsellä kuin lapsosilla. Tilkkuilussa saumojen silittäminen onneksi vielä maistuu, koska onhan se siirtymä kohden aina valmiimman ja valmiimman näköistä pintaa.

Parvekkeella puoli vuotta oleillutta ompelukonetta sisään yöpakkasilta suojaan kiirehtiessä ompelin äkkiä valmiiksi isot työt, maton kantit neidin huoneeseen ja keväisen peitto-ompelukseni. Valmiiksi ja valmiiksi... ei vieläkään peittoa aivan valmiiksi, mutta yhden vaiheen osalta valmiiksi. Nyt on päällinen ja taustakangas valmiina tikattavaksi. Sitten enää reunakaitaleen kiinnitys ja simbsalabim, tämän vuoden toinen peitto onkin valmiina! Ensimmäisen tein kuopukselle, jospa tämä päätyykin pinkistä pitävälle neitoselle. Tänä kesänä kun tämä ei päätynyt Villa Mörskälle päiväunipeitoksi...

Silitin ja viikkasin kankaat, kädellä vielä vähän työtä paijasinkin. Itseäni silitin henkisesti olkapäälle kuvitteellisen rästilistan lyhennyttyä taas yhdellä kohdalla. Kaiken maailman listoja sitä mieleensä kerääkin painolastiksi, kun hauskasta ja antoisasta harrasteestakin sellaista kehittelee!

 

Zen-quiltiä ommellessa ois voinut kyllä himpun Zen-henkistyä tässä asiassa..!

 

 

Matotti

Eteiseen tuli uusi matto. Tasaruutuinen, tilkkuilijan silmää kuosillaan ja värityksellään hivelevä, kooltaankin passeli. Eteisen vanha, mutta kuitenkin suht' uusi, tilaan vaan himpun liian iso matto siirtyi keittiöön. Keittiön musta-pastelli matto olikin koko ajan tuntunut väliaikaisratkaisulta, tilaan ei ihan niin passelilta, liian pieneltä siis, eikä muutenkaan kaikkein käytännöllisimmältä tai väreiltään sopivimmalta, joten hyvä että pääsi pois pälkähästä. Tai minä pääsin. Kukaan muu kun ei kenties kokenut asiaa noin...

Käärin kyökin vanhan maton rullalle ja kuskasin kellariin peseytymään. Siinä vaiheessa kun kuiva matto oli tarkoitus viedä kellarikomeroon happanemaan älähtikin neitonen haluavansa sen huoneeseensa, jossa nyt oli ei-kaikkein-käytännöllisin valkoinen matto. Jollei äiti harrasta kesä- ja talviverhoja, niin neiti kompensoinee asian vaaleilla kesä- ja tummilla talvimatoilla..?

No, hänen neidonkammarinsa sisustusta on nyt viritetty ja trimmattu viime aikoina siinä määrin, ettei vanha (yhtään ei mairitellut kun mummi kertoi lapselle tämän äidin kutoneen maton jo 28 vuotta sitten! Enkä siis ollut kutojanerovauva...) ja kulahtanut, lyhyiksi aikoinaan nyrhimistäni päätyhapsuista jo aavistuksen purkautuvakin matto sopinut sellaisenaan rinsessalliseen kammariinsa, josta mustaa löytyi entuudestaan sängystä, vaaleanvihreää lampusta ja ikkunalaudan ruususta, vaaleanpunaista lähes tulkoon kaikkialta muualta.

Niinpä äitee sai syyn lähteä kangaskaupoille ja palata sieltä pitkällisen harkinnan jälkeen neljä eri kangasvaihtoehtoa mukanaan kotiin. Niistä neito sitten valitsi sen kankaan, jonka äiti oli samalla käynnillä hankkinut ihan muuhun tarkoitukseen. Niin tai näin, leikkuri laulamaan ja rauta höyryten reunakantin työstöön!

Iltana eräänä aloitin kantin kiinnityksen. Ensin ommel nurjalle, sitten toinen samanmoinen oikealle. Näinhän se menis Strömsössä. Ei mennyt mulla. Iltapirulaiset ovat päässeet lähes varkain pimenemään entistä aiemmin, seiskalta ei enää nähnyt ommella ulkona mustaa mustalle. Sinänsä nopeasta työstä tuli pitkäkestoinen iltojen ja viikonloppujen ollessa useimmiten ohjelmoidut aivan muuhun kuin parvekeompeluun.

Harkitsin tämän olevan merkki himoitsemani jalkalampun hankinnalle, kunnes tajusin että pimeyden lisäksi ulos oli tullut koleus. Aivan kohta myös ehkä kosteus... Pakkanenkin itseasiassa tuli jo, joten tuli myös kiire saada tämä ja toinenkin iso työ valmiiksi vielä parvekkeen isolla pöydällä niitä työstäen, ja sitten suosiolla luopua talveksi ompeluhuoneestani.

 

Eikä se pimeys yksin mua koetellut. Myös Singer huusi hoosiannaa paksun maton kuteiden välissä, ja useampi paksumpi ja sitä ennen ohuempikin neula päätti ottaa ja katketa kesken työn. Mä taasen päätin olla luovuttamatta ja tikata pirun kaitaleet viimeistä tikkiä myöden paikoilleen. Koska rinsessani mun niin tahtoi <3

Takana taas yksi erä äitiyttä josta neuvolassa ei kyllä sanallakaan vinkattu...

Neulontajooga

Ystäväni Jonna taitanee ajatustenlukemisen jalon taidon! Kahlattuani läpi viikon jota ei pahemmin viitsi edes muistella, odotti viikonlopun alkajaisiksi kynnyksellä posteljoonin tuoma ihana kortti, joka sisälsi ohjeen täydelliseen rauhoittumiseen ja harmoniaan! Mikä olisikaan oivallisempi tapa laskeutua viikonlopun viettoon kuin neulontajoogaus?!? Uusin villitys, joten aallonharjallakin saa taas ratsastella ;)

... kaksi oikein, kaksi nurin, kaksi oikein, kaksi nurin...

Niin mukavaa vaihtelua ajoittain jo ärsyttävälle ohm-hyrinälle!

Yhtään ei lohduta

Yhtään ei lohduta se että apinankukat ovat selvinneet viime talvesta, ja kukkivat nyt ihanan kirkkaasti. Nyt lokakuussa kun en ole niitä Villa Mörskällä ihailemassa.

 

Ei lohduta sekään että persilja ja ruohosipuli porskuttavat edelleen komeasti, ja mustaherukan lehden vihreys suorastaan nostattaa veden kielelle Louhisaaren juomaa himotessani. Kukaan ei ole niitä sieltä suuhunsa napsimassa.

Yhtään ei lohduta myöskään se että syysasterit kukkivat vasta nyt, nimensä mukaisesti syksyllä. Koko kesän töröttivät vihreinä korsina keskellä pihaa, ja nyt sitten tarjoavat tuulelle ja oraville kukkaloistonsa. 

 

 

Lohtua ei tuo sekään että maa on kuivien lehtien täplittämä, ja nurmikko tulee saamaan lehdistä kaipaamaansa biolannoitetta. Ihan on liian pitkä aika siihen keväiseen päivään kun pääsen haravoimaan lehtien jämät kompostiin.

Eikä se että mahtavat hortensiat on valeistutettu kohopenkkiin, ruukut pesty kuivumaan ja seuraavan kesän kukkaloistoa odottelemaan nekin. Ei lohduta myöskään se että maukkaat herneenpalot on pistelty poskeen, ja syönniltä säästyneet varret kaadettu kasvilaatikkoa typpirikastamaan seuraavan kauden sato jo mielessä siintäen.

Lohtua ei tuo sekään että kiikkustuoli on nostettu sateelta suojaan mökkiin, tai kesälakanat jo pyykätty ja viikattu kaappiin. Terassi on surullisen autio ja mökin ovi pantu säppiin heti kun kaikki piharomppeet oli kannettu sisään.

 

Yhtään ei oo lohdullista.

Vain ja ainoastaan haikeaa tää on.

Hvitträskissä

Kiertelimme jokunen vuosi sitten tiiviisti asuntoesittelyissä. Yksikään kohde ei muksuja miellyttänyt, koska niissä kodeissa oli aina muiden ihmisten tavaroita... Asiasta puhuttiin monesti ja pitkään, ja silti unelmakotia ei vaan löytynyt. 

Lomamatkalla poikkesimme Sääksmäellä kuvanveistäjä Emil Wikströmin Visavuoressa. Kapusin vasta pihapolkua kohden taloa, kun kuopus jo juoksi iloisesti pomppelehtien vastaan ja huusi kaukaa "Äiti, tää on kiva koti! Tänne mä voin muuttaa." Jostain kumman syystä muiden tavarat tuossa kodissa eivät häntä haitanneet ;) Itse olin tyytyväinen että olimme aamun ensimmäiset asiakkaat, eikä kovin moni turisti päässyt hetkeä todistamaan. Hetkeä joka säilyy rakkaana muistona, ja johon aika ajoin nauraen palataan <3

Mulle vastaava kokemus on arkkitehtikolmikko Gesellius-Lindgren-Saarisen perheiden henkeäsalpaavan uljas kommuuni Kirkkonummella Vitträsk-järven rannalla. Alakoululaisena vierailin siellä ensimmäisen kerran, ja aikuisena muutama visiitti lisää on heille tullut tehtyä. Joka kerta tunne on säilynyt: tänne mä voisin muuttaa!

Linkki ja kuvat puhukoot puolestani. Mä jatkan unelmointia. Yhtään ei unelmia tuonut lähemmäs maanpintaa se että seuraavana iltana kävelyllä Porvoossa vastaan tuli kolme taloa joista huokailimme "ihan samaa tyyliä kuin..." Eikä todellakaan sekään että lenkkiseuralainen pystyi kertomaan noiden talojen myyntihintoja niin markoissa kuin euroissa. Onneksi mulla on visio kirkkaana: paluu Helsingin kantakaupunkiin.

... Ehkä...

RUUSA// "HELSINKI" - purppura- ja pumpulipilvissä

 

Rosa-ystäväni ihanien Helsinki-kuvien näyttely aukesi perjantaina Suvilahdessa Make Your Mark Gallery'ssa, ja se on auki lokakuun loppuun. Jos olette hoodeilla, niin käykää ihmeessä tutustumassa ja nostalgioimassa herkullisten taulujen äärellä! Galleriassa on myynnissä myös pieni valikoima Rosan graffiti-henkisiä koruja.

 

Tauluista oli vaikea valita suosikkiaan, niin kutkuttavia ja koskettavia ne olivat tavallaan kaikki. Jos pakko olisi yksi valita niin se olisi joko katto-kassismainen ja voimaannuttavan keltainen Alppila, jossa näkyy nykyistä edeltävät kotikulmat, tai sitten oranssi-ruskeasävyinen Eira kauniine villarivistöineen. Niiden ohi maleksin vielä vanhemmilla kotikulmilla lenkkeillessä aina erityisen

hitaasti ikkunoihin ja puutarhoihin kuikuillen.

 

 

Kuten jo kävikin selväksi niin sen lempparin valinta ois tiukka juttu vaatien pidemmänkin pähkäilyn. Käy ihmeessä näyttelyssä ja kerro mikä taulu kosketti sua eniten.

 

 

 

 

 

Kaipuu keskustaan

Nyt se sitten iski, aivan äkkiarvaamatta. Ilman minkäänlaista etukäteisoireilua. Vahvana kuin syysflunssa! Punavuoresta lähdin 15 kuukautta sitten. Onnellisena karistin pölyt jaloistani ja kyselijöille vastasin etten todellakaan kaipaile sinne takaisin. Niin ahdistavia olivat viimeiset kuukaudet siellä olleet perheen hajotessa ja lasten lapsuudenkodin tyhjentyessä hmm... avaraksi.

Muutto Kallioon tuntui paluulta tutuille kotikulmille ja turvalliselta uuden ajan alulta. Siellä oli esikoisen kanssa käyty neuvolassa, istuttu hiekkalaatikoilla ja opeteltu luistelemaan. Silti kaikki oli nyt erilaista kuin silloin; perheessä pari lasta lisää ja puoliso poistanut itsensä remmistä, kotikin hieman eri kulmalla Kalliota kuin aiemmin. Nautin korkealla sijainneen kodin valosta ja avaruudesta sekä hyvistä lenkkimaastoista Töölönlahden ympärillä sauvottuani itkun sumentamin silmin itseni uuvuksiin pitkin poikin Kaivarin rantoja. Julkinen liikenne toimi loistavasti, ja jalan sekä fillarilla pääsi hujauksessa vanhoille menomestoille.

Jouluksi muutimme uuteen, ihanaan kotiin. Nyt homma alkoi tuntua jo melkein lähiöelämältä, vaikka ratikka edelleenkin tuo meidät niin kotiin kuin keskustaan. Enää ei kuitenkaan lähdetä ex tempore kumpaankaan suuntaan, ja se vaatii totuttelua. Ruokakauppaankin meno pitää suunnitella ja sinne suunnata mummokärryn kanssa, koska etäisyyttä lähikauppaan on enemmän kuin kertaakaan Helsingissä (jonka muuten ihan äskettäin tajusin muuttuneen mulle 21 vuodessa vihdoin Stadiksi Hesan sijaan) asuessani ja niinpä ostoksiakin tehdään useammaksi päiväksi kerralla. Elokuvissa olen nykyisestä kodista käynyt kait vain kerran, kun ennen kävelin sisään leffateatteriin jos sattui vaan sopiva näytösaika kohdalle.

Eilisen päivän vietin Kruununhaassa Tieteiden talolla. Niin kaunis paikka, kannattaa tehdä tikusta asiaa ja suunnata Kirkkokadulle vaikkapa vaan talon Tiedekahvilaan lounaalle. Koulutuspäivän tauolla oli aikaa kauniissa rappukäytävässä ihailla kantakaupungin kauneutta vastapäisessä talossa. Meinasi itku tulla halusta kantaa omat parvekekasvit ihan mille vain näistä parvekkeista ja päästä taas pistäytymään kotimatkalla kivijalkapuodeissa!

 

Mun tulevaisuudensuunnitelmat muuttuivat kertaheitolla! En todellakaan ole enää sitten aikoinaan siirtymässä vielä vehreämpien ulkoilumaastojen läheisyyteen, vaan palaamassa kiviseen keskustaan. Aah, muuttointo syyhyttää jo nyt sormia vaikkei asia todellakaan ole aivan lähivuosien ohjelmanumero.

 

Nyt pitää psyykata itsensä vaan taas nauttimaan siitä ihanuudesta joka on tällä hetkellä mun ja muksujen kiva koto, ja unohtaa kaiken maailman pohjapiirustukset ja remppasuunnitelmat toviksi. Niin kutkuttavia kuin ne ovatkin. Ehkä mulla onkin vaikeuksia elää jo toisessa kodissa, jota en ole perusteellisesti remontoinut ennen siihen asettumista..?

 

Anyway, lempeää lokakuuta, ystävät!