keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Siemenensyöjäksi

Siemeniä kuluu meidän huushollissa tätä nykyä hurja määrä. Yhtä lapsistakin kutsutaan oravaksi, vaikkei nämä asiat nyt sinänsä juurikaan liity toisiinsa... Keittiön pöydältä on pysyvästi löytänyt paikkansa kaunis vanha Rex-purkki, johon olen kumonnut pusseista erilaisia siemeniä ja ravistellut sekoitukseksi, jota on helppo tömpsäytellä niin puuron, jogurtin kuin salaatinkin päälle.

Varsinaiseksi suurkulutukseksi homma on kuitenkin mennyt siemennäkkärin myötä. Törmäsin Karppisiskojen sivuilla houkuttelevaan vähähiilihydraattisen näkkärin reseptiin kun ryhdyin vähentämään popsimiemme hiilareiden määrää. Tätä herkkua on sitten nakerreltu jo jokunen pellillinen, ja sitä onkin yleensä jatkuvasti pöydällä tarjolla hyvänä vaihtoehtona satunnaisen naposteluhimon kouriin joutuneille.


Homma on hiilarittoman ja herkullisen lisäksi helppoa, kas näin vaan:
Sekoitan keskenään noin 4 dl erilaisia siemeniä (auringonkukka, sesam, hamppu, kurpitsa, pellava,...), 3 kananmunaa, 4 rkl mantelijauhoja ja maun mukaisen humpsauksen suolaa.

Vatkaan kananmunien rakenteet kevyesti rikki ja sekoitan niihin muut ainekset. Syntyneen pehmeän taikinan levitän pellille ohueksi kerrokseksi. Puukaulinta paremmaksi vaihtoehdoksi olen todennut lasipullon, jonka kylkeä kastelen kaulimisen lomassa muutaman kerran kylmällä vedellä. 

Paistan näkkäriä parikymmentä minuuttia 200 C-asteessa. Pidemmällä paistoajalla saisi halutessaan vielä kovempaa näkkäriä. Paistamisen päälle leikkaan veitsellä lämpimän leivonnaisen siisteiksi ruuduiksi ja jätän kovettumaan ja jäähtymään hetkeksi pellille ennen kuin nostelen silmää ja mieltä hivelevään astiaan herkut tarjolle.



Kevyeksi herkun tekee se että siementen kirjo antaa leivälle jo niin paljon makua, että levitteitä ei kaipaa lainkaan. Jos sellaista kuitenkin haluaisi, niin suosittelen uutta "keksintöäni" jossa hieron huonelämpöisen luomuvoin massaksi sitruunalla maustetun neitsytoliiviöljyn kanssa. Helposti jääkaappikylmänäkin levittyvä yhdistelmä joka tarjoaa kropalle puhdasta voita ja öljyä, ja kopalle pikaisen makumatkan Italian sitruslehtoihin...


Kaikki keinot on otettava käyttöön kun matkaa ei sinne ole nyt varattuna!!

 

perjantai 24. maaliskuuta 2017

Mikä esti??

Muutimme aikanaan Helsingin kait vanhimman yhä toimivan kivijalkaleipomon naapuriin. Monia olivat ne lauantaiaamut, kun aina jonkun lapsen kanssa hilpasimme takapihan poikki yöpaidat takkien alla hulmuten kadun poikki hakemaan lämpimäisiä aamukaffeelle. Se oli perinteistämme yksi suorastaan parhaista, ja varmastikin eriskummallisuudessaan sellainen jonka lapset tulevat muistamaan <3

Kun sitten jouduimme kodistamme muuttamaan pois useamman kilometrin päähän, toi lämpöä hyiseen syksyyn se että Kanniston leipomo avasi liikkeen aivan uuden kotimme lähettyville, ja lämpimäiset saivat taas ilahduttaa lauantaiaamujamme.

Sittemmin kotiosoite vaihtui vielä kertaalleen. Pari viikkoa sitten uimalan kautta kotiutuessani huomasin kotimatkani varrelle auenneen taas uuden Kanniston. Ilolla kirmasin sisään leipäostoksille, ja vanhaa tuttua jyvävuokaa mussuttelimme illan ratoksi haltioituneina.

Leipää jonottaessa mietin kuinka kotikulmilleni ja kotimatkalleni onkin näitä leipomonmyymälöitä putkahdellut. Aivan kuin seuraisivat minua. Asia jota vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, päinvastoin. Hymyilytti. Suunnittelin kertovani nuorelle myyjätytölle lämpimäisostosreissuistamme yöpeissä ja hehkuttavani sitä miten he selvästi seuraavat minua. Vuoroni koittaessa pyysin leivän ja sen saatuani kiitin.


Mikä piru mua esti? Miksen jakanut mulle merkityksellistä asiaa ventovieraan myyjän ja puolillaan olevan liikkeen muun asiakaskunnan kanssa? Ei olis välttämättä tullut muita vastaavia yöpissä shoppaavia mukaan juttuuni.

Kotiin kävellessä harmitti että pupu meni pöksyyn. Mikä meidän luonteessa saa meidät hiljenemään vieraammassa seurassa? Mikä mua esti tai keneltä se ois ollut pois vaikka olisin juttuni höpöttänytkin. Se, etten halunnut tuntea itseäni vanhaksi tädiksi jorisemassa evvk-stoorejaan tuntemattomille. Simple as that, mutta samalla himpun surullista. Ehkä toiste uskaltaudun rohkeammin...

Suuni pidin supussa myös seuraavana päivänä kulkiessani kadulla sellaisen aikuisen naisen perässä, jolla kirjaimellisesti oli pupu pöksyssä. Jos olisin uskaltanut, oisin kysynyt että työntääkö hän päänsä pensaaseen tiukan paikan tullen.


Varmastikin parempi meille kummallekin että pidin jälleen mölyt mahassani.
 
 

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Suomisataa

Suomi100-työni edistyy hitaasti, mutta ah varmasti. Suomalaisuudesta siinä ei ole värin häivääkään, ellei vihreitä tilkkuja halua kansallisromanttisesti mielessään yhdistää vehreisiin koivikkoihimme. Enemmänkin tästä työstä löytää vaikka mexicolaisen elämäniloisia ja lämpimiä sävyjä. Sellaisia joille työtä aloittaessa tuntui olevan se suurin tarve.
 

Tilkkuterapiassa totesimme työn valmistuvan vauhdilla, onhan nyt jo ehkä 1/8 peitosta valmiina ;) Loppusuoran alku siis käynnissä... Erittäin varhainen alku tosin.


Nykyään on tullut taas ommeltua vain ja ainoastaan yhteissessioissa, kotona kone on ollut täysin virattomana vaatehuoneen nurkassa. Näitä blokkeja teen tilkkuterapiassa alkulämmittelynä pätkän verran eteenpäin kerrallaan, joten minkäänlaisia takeita siitä että juhlavuosipeittoni valmistuisi Suomen juhlavuonna ei ole.

Toisaalta jos valmistuminen venyy ensivuodelle, niin sehän on vain loistosyy keksiä sillekin vuodelle oma juhlavuositeemansa. Miten ois aurinkopeitonvuosi..? Ehdotuksia vastaanotetaan, kiitos...

 

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Hyinen aamupuuro

Aiemmin nakkelin huiman ravintorikkaita chia-siemeniä lähinnä smoothien sekaan ja jugurtin päälle. Sitten luin niiden turpoavan jopa kymmenkertaisiksi nesteessä, ja samaan aikaan löysin houkuttelevan raakapuuro- / aamuvanukasohjeen, joten löydöksethän piti testailla het'sillään!

Paikkansa pitäviksi + uudelleen ja uudelleen toistettavan arvoisiksi osoittautuivat kumpainenkin! Illalla panin 3 ruokalusikallista siemeniä tölkin pohjalle, täytin lähes täyteen astian ja jätin sen yöksi turpoamaan jääkaappiin.

Aamulla kaivoin esiin yön aikana muhiintuneen chia-hyytelön ja otin siitä noin kolmanneksen kulhoon, johon lisäsin banaanin ja pari desiä jäisiä mustikoita. Helahoidon soseutin tasaiseksi massaksi surisuttimella. Satsista tuli pari annosta aamiaisherkkua, jonka päälle ripottelin vielä siemeniä, kuvan setissä ainakin seesamia ja auringonkukkaa sekä himppu pellavarouhetta. Nautin hyisen kylmän herkun kuuman kahvin kanssa, ja makunystyrät sekä vatsa kiittivät mua.

 
Tältä näyttävät ne kolme ruokalusikallista minuutin päästä. Lapsukaisen kanssa ihmeteltiin siementen muodonmuutosta pienistä ja kevyistä tasaiseksi, harmaata sammakonkutua muistuttavaksi  hyytelömassaksi. Muodonmuutoksen alkuvaiheessa purkissa oli havaittavissa myös laavalamppumaista eloa. On meillä huvit jääkaapin ovella ;)
 
 
Helakka auringonpaiste, aamun lehti printtinä, kauniita kukkia, höyryävää kahvia upouudesta lahjamukista ja hyvinvointia herkullisesti edistävä ape. Mitä muuta ihminen enää voisi aamuiltaan toivoa?? Ei tuu just nyt mieleen...
 
 
Toivotaan siis kimpassa aurinkoa taas viikonlopun aamuihin! Mustikkaherkkua tiedänkin niistä löytyvän ainakin meidän huushollissa koko köörin kulhoista.
 
Ihanaa alkavaa viikonloppua, ystävät!
Pitäkää huolta itsestänne ja muistakin rakkaistanne <3
 
 
 

torstai 16. maaliskuuta 2017

Tuleentuneet

Rakastan tulppaaneja valtavasti, ja silläpä aavistuksen jo suren etukäteenkin niiden sesongin hiipumista lähiaikoina. Niitä nyt vaan pitää olla kotona aivan kaiken aikaa!! Kiitos niidenkin selvisin taas menneestä talvesta.
 
 
Jotain rajaa kukkakiintymykseeni tosin voisi vetää estetiikan osalta... Tuleentunut tulppaani kun on silmissäni aivan yhtä kaunis kuin vielä hehkuva versio tulppaanista, mutta opittava olisi kukasta luopumaan ennen kuin se melkeinpä kompostoi itsensä maljakkoon...
 

Luopumisen tuskasta kertonee jotain se että isossa pöytäkynttilässä on ehtinyt väri vaihtua kukkien pysyessä yksinä ja samoina. Mun pitää alkaa pitää varani etten vallan muutu neiti Havishamiksi kukkieni osalta! Hääkakkujen homehtumisesta pitopöytään ei kohdallani olekaan vaaraa :D
 
 
 

tiistai 7. maaliskuuta 2017

Aika tekee tehtäväänsä

Kävelin eilen töistä entiselle kodille. En ollut dallannut reittiä enkä kotikatua sitten shokkieron myötä tulleen vauhdikkaan sieltä pois muuton, kohta kolmeen vuoteen. Ajatus lasten rikotulle lapsuudenkodille paluusta ei ollut houkutellut, päinvastoin. Niinpä suorastaan jännitti etukäteen koko ajatus, mutta kun kerran töistä olin menossa rientoon entiselle kotikulmille, niin ajattelin ottaa homman testinä. Henkisenä sellaisena, Luojan kiitos ei sentään vielä fyysisenä.

Testi kuitenkin tavallaan päättyi ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Ajatuksissani nimittäin lähdin kulkemaan omia polkujani, enkä suinkaan suorinta reittiä, sitä entistä työmatkaväylääni pitkin. Tosin työpaikkakin on noiden vuosien aikana muuttanut, joskin vain korttelin laidalta toiselle, mutta kuitenkin, joten selittelin sillä hairahdustani toisille poluille...

Vanhalle reitille palattuani olo oli kahtiajakoinen; toisaalta oli nostalgista liikuskella niin-niin-niin tutuilla huudeilla, ja toisaalta oli järkyttävää huomata ettei yksikään vastaantulijoista ollut enää tuttu ja että kovin moni kulmien liikekin oli muuttunut aivan muiksi. Kotikadun kampaamo ja pirtsakka omistajansa sentään vielä olivat reitin varrella.

Entisen kotioven kohdalta käännyin toisaalle. Suojatietä ylittäessä seurasin sivusilmällä kuinka kuski yritti taskuperuuttaen mahduttaa keskustassa kadunvarsiparkkiin pientä autoaan sille vielä löytämäänsä koloon. Hymy nousi tahtomattakin huulille kun muistelin itseäni samassa puuhassa vuosikausia paaaaljon pidemmillä autoilla. Kivaa ja vähän jännääkin se oli aikansa, mutta nyt autottomana lähiöasukkina olossakin on puolensa. Edes jotkut ;)


Kotimatkalle lähtiessä katselimme lapsukaisen kanssa pienen pientä lumikasaa entisen leikkipuistonsa kulmalla, ja totesimme ettei siinä jäisessä ja ruskeassa kasassa olisi houkuttanut Kukkulan kuningasta enää leikkiä. Kyllä oli ennen kaikki toisin ja paremmin; kasa oli valtava ja täynnään pehmeää, valkoista lunta jossa kiipeili ja taisteli kymmenenkin lasta välillä. Vai kultasiko aika muistomme tuon kasan koosta ja laadusta? Tuskinpa vaan, eiköhän se ole tämä kevät joka hoiteli kasan...

Testitulokset? Aika on tehnyt tehtäväänsä. Ei noussut verenpaine. Ei tullut ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Silmänurkka saattoi vähän kostua. Sekin ehkä tuulesta ja viimasta johtuen... Kaiken kaikkiaan ehkä helpottunut olo, jos mieleen nousseet muistot tällä kertaa liittyivät lähinnä parkkeeraustuskaan ja lumikasaan. Olkani yli vilkaistessa näin entisen kodin ikkunoiden olevan synkän pimeinä. Onneksi. Onnellisen perhe-elon näkeminen siellä ei välttämättä olisi hoitunut vielä yhtä vähäisin tuntein.